tiistai 24. maaliskuuta 2015

Pikkuveljen syntymä

Aiemmin annettu lupaus kirjoittaa pikkuveljen syntymästä pitää kuin pitääkin! En siitä näin neljän vuoden jälkeen enää varmaan muuten muistaisi mitään, mutta aikanaan kirjoitin pitkät liirumlaarumit muutamalle ystävälleni sähköpostilla, joten kopioin sen nyt sieltä tänne. Poikahan siis syntyi tiistaiaamuna 18.1.2011 ja neljä päivää myöhemmin kuvailin kokemusta seuraavasti:

Vastaan pikaisesti tähän pyöräytysasiaan. Nimittäin juurikin pyöräytys ellei peräti silmänkääntötemppu oli kyseessä. Naistenklinikalle kirjauduttiin sisään 7.14 ja poika oli ulkona 8.05 (oikeasti 8.04 kameran kellon mukaan, mutta koska kukaan ei kerennyt kattoa niin tarkasti kelloa, niin arpoivat jonkun tasaluvun). Laitan tässä nyt sellaisen melko suorasanaisen kuvauksen, kun kokemuksena oli mulle aika erilainen (ja erikoinen) kuin edellinen epiduraali+imukuppi-homma (joka sinänsä meni hyvin, mutta aika puutunuthan se puutunein pätkä oli, ja pituudeltaan kuitenkin paljon pitempi eli 7 h).

Mulla oli ollut erinäisiä ja epämääräsiä supistuksia jo joulukuusta lähtien ja enemmälti vajaan viikon ajan. Maanantaiaamuna käytiin jo kerta käyrillä, kun tuli supistuksia 3-4 minsan välein, mutta ne hyytyivät sitten. Mutta ma-ti välisenä yönä tuli noin vartin välein tosi tiukka supistus, mikä oli aika turhauttavaa, kun vartin välein herää kipuun. Viiden maissa rupes vähän tiheneen ja noin kuudesta eteenpäin oli säännöllisesti 5 minuuttia ja siitä lyhentyen. Seiskalta lähettiin kotoa, jolloin oli ehkä 4 minsan välein. Käyrille ottivar ja koittivat, että kohdunsuu on auki 3 cm. Vettä ei ollut tähän mennessä mennyt vielä yhtään. Siellä tarkkailuhuoneessahan olis oltava puol tuntia, jotta saavat hyvät käyrät. Soitin kelloa jo noin 5-7 minsan päästä ja sanoin, että nyt sitä ilokaasua, että en kestä olla täällä tarkkailussa ilman. Sovittiin, että jatketaan salissa käyrien ottoa. Olin toivonut allashuonetta (olin edelliselläkin kerralla ja toimi hyvin), joten mentiin sinne. Istuin jollain fcking terapiapallolla (aivan turha mun mielestä) ja vetelin ilokaasua sen ajan, että Mies sai altaan täytettyä. Altaassa olin kuvien mukaan klo 7.40.

Altaassa oli sellasta kuin viimekskin, eli että kun siellä lämpimässävedessä killuessa samalla veteli kaasua, niin supparin jälkeen rentoutui tosi hyvin ja oli jopa hyvä (ja suloisen päihtynyt) olo pikkuhetkisen. Noh, tällasia supistuksia kerkes tulla 4 tai 5, kun yhtäkkiä tuli jättisupistus, jonka aikana tuntui siltä, kuin vesi-ilmapallo olis räjähtänyt emättimessä. Kyseessä oli siis veden meno, kun kohdunsuulta ulos pullottanut kalvorakkula puhkesi. Tää "räjähdys" tuli ihan puun takaa ja aiheutti sen, että ihan saman tien rupes tuntumaan, että sieltä tulee jotain muuta perässä myös. Kun rupesin karjuun, että painetta tuntuu, niin kätilö koitti siellä veden alla kohdunsuun tilanteen ja rupes karjumaan myös itse: "On kuule täysin auki, nyt äkkiä ylös sieltä tai se syntyy sinne!" Kätilöopiskelija ja Mies rupes nyhtämään mua ylös altaasta. Muistan jotenkin hämärästi ne muutamat hoippuvat askelet, joilla selvisin sängylle. Kätilöopiskelija koitti kuivata mun selkää jollain pyyhkeellä, jonka päälle rojahdin kyljelleni sinne ja rupesin heti ponnistamaan.

Tai no tosiasiassa en oikeestaan ponnistanut tai tehnyt mitään muuta kuin huusin. Se koko homma tapahtu jotenkin aivan ittestään. Ihan samanlainen fiilis kuin jos on oksettaa ja rupee silleen yökkäilemään ittestään, niin sitähän ei voi mitenkään hallita. Samalla tavalla tuntu, että "yökkäilis alapäästä" eli että ei mitenkään voi kontrolloida vaan jotain vaan tapahtuu. Kätilö käski mun läähättää kuin koira siihen ilokaasumaskiin, jotta ponnistusta saadaan vähän hillittyä. Ja se yllättäen toikin pienen pieneksi hetkeksi fiiliksen jonkinlaisesta kontrollista siihen tilanteeseen. Ilmeisesti väliliha kerkee pikkasen venyä paremmin, jos ei liian rajusti syöksy se lapsi ulos, joten se läähätysjuttu oli hyvä. Mutta tosiaan ponnistaminen kesti 4 tai 5 minuuttia. Todella outoa mulle ittelleni oli se, että en oikeesti omasta mielestäni tehnyt mitään muuta kuin imin rystyset valkosena sitä ilokaasua ja karjuin. Ainoan kerran, kun muistan oikeesti työntäneeni sitä vauvaa ulos, oli sillon, kun vastaukseksi mun "mää kuolen tähän" -huutoon ne huusi, että "etkä kuole, korvat näkyy jo", päätin, että jos korvat näkyy, niin jumalauta kohta näkyy koko pää. Sillon työnsin tietoisesti, ja sieltähän se plupsahtikin ihan hetkessä. Loppuvauva muljahti ulos aivan itsestään, kuten Lotta olikin mulle luvannut :)

Että näin. Ei tosiaan arvattu, kun seiskalta lähettiin taksilla kotoa, että tuntia myöhemmin on poika jo ulkona...

Oli aika hienoa saada kokea toi koko homma tolleen luonnollisesti. Tosin ilman ilokaasupöhnää en olis kyllä selvinnyt. Ja tuskin ilman sitä allastakaan, koska ne pari supistusta siinä terapiapallolla oli mun mielestä paljon kamalampia kuin supistukset altaassa (lukuunottamatta sitä viimestä räjähdyssupistusta). Ja olihan tossa 50 minuuttiin pakattu aika paljon asiaa, eli tolla intensiteetillä ja rytinällä ei olis huvittanut jatkaa kovin monta minuuttia enempää. Mutta toisaalta lyhyt ja raju on kuitenkin lyhyempi kuin pitkä kituminen.

Mulle on ehkä vähän jäänyt kummittelemaan päähän se altaassa koettu räjähdyssupistus. Siihen asti kun homma oli mennyt normaalia kaavaa, että ahaa supistus, mutta sen jälkeen tulee se pieni rento vaihe. Ja sitten tuleekin ihan puskista major supistus ja se kalvon räjähdys. Se oli musta ihan järkky tunne, kun ne vedet poksahti ja tuli se mieletön paine. Siinä vaiheessa tajus, että nyt ei muuten enää tuu yhtään rentoa hetkeä vaan tää juna menee nyt. Se tuli niin yllättäen, että ehkä siksi on vähän jäänyt takaraivoon vaanimaan. Olin kuvitellut (kuten ilmeisesti ne kätilötkin), että killun siellä altaassa esim. tunnin ja katellaan sitte, tarvinko epiduraalia vai en. Nythän avautuminen 3 sentistä 10 senttiin vei kokonaiset 40 minuuttia...

Tällanen kokemus siis. Pahoittelen, jos olin liian suorasanainen, mutta ehkä teikäläiset ei oo järkyttyvää sorttia. (Ja moni teistä käsittääkseni haluaa faktatietoa eikä mitään "sen kuule unohtaa, kun se vauva on sylissä".)

Nyt tarttee mennä syömään, kun poika vielä nukkuu ja Mies+tyttö on puistossa.

************************

Muutamaa päivää myöhemmin muistelin synnytystä vielä tähän tapaan:

Oon pyöritellyt tota synnytyshommaa päässä käytännössä joka päivä. No ehkä se ei oo kovin outoa, kun sitä on vasta 8 päivää. Mutta oli tosiaan aika järisyttävä kokemus. Ensimmäinen synnytys oli tietysti special siksi, että se oli ensimmäinen, mutta tällanen "luonnonvoimainen" kokemus tuntuu jotenkin kauheen voimakkaalta edelleen. Oon miettinyt ponnistusvaihetta paljon, kun oikeasti ponnistin siinä vain sen yhen ainoan kerran silloin, kun sanoivat, että korvat näkyy. Muuten oli sitä "yökkäilyä alapäästä" eli sellasta kouristuksenomaista hommaa, joka tapahtui mulle ilman, että tein itte mitään. Oon miettinyt, että jos olis vaikka menny taju, niin se vauva olis silti syntynyt ittestään. Kai tossa on jotain luonnon ohjelmoimaa juttua taustalla, että kun synnytystä ei "häiritä" millään lääkityksellä (käynnistys, kalvojen puhkaisu, puudutus, oksitosiinitippa jne.), niin se hoituu "itsestään".

Synnyttämään lähtiessä olin kyllä sitä mieltä, että jos sattuu liikaa, niin totta kai lievitykset kehiin (esim. se paraservikaalipuudutus tai epiduraali/spinaali). Mutta nyt kun vauhti oli tollanen, niin eipä siinä kerinnyt mitään lievityksiä miettimään, kun homma vaan eteni kuin juna.

Mulle tuli pieni repeämä (suoraan klo kuuden suuntaan), johon laitettiin 3 tikkiä. Tikit ei oo vaivanneet käytännössä yhtään, mutta mieluiten istun edelleen kuitenkin pehmeellä kuin kovalla. Viimeksi, kun piti leikata se episiotomia, oli tikkejä kahdessa kerroksessa (jotain syvempiä ja pinnallisempia) ja lisäksi jotain nirhaumia vähän siellä täällä. Siitäkin kyllä toivuin aika helposti, mutta tämä tämänkertainen tikkitilanne on toki paljon parempi.

Sen unohdin aiemmin sanoa, että aivan järkyttäviä jälkisupistuksia tuli! Mulla oli jälkisupistuksia viimekskin aina imettämisen yhteydessä, ja söin niihin särkylääkkeitä. Mutta nyt, kun imetin sitä vastasyntynyttä siellä synnytyssalin laverilla, oli jälkisupistukset aivan järkyttäviä, ja itse asiassa nyyhkytin samalla, kun imetin. Antoivat sekä naprokseenia että ibuprofeenia, mutta ei ne mitään auttanu. Olin varmaankin aika pökerryksissä vielä synnytyksestä, kun rupesin itkeen, että ei kai tää ala uudelleen tää synnytys, että en enää jaksa toista kertaa. :) Ne jälkisupistukset oli todella niin kipeitä, että tuntui, että kelloa olis vaan siirretty pari tuntia taaksepäin ja homma alkais alusta. Lohduttivat kyllä, että ei siellä kohdussa oo enää ketään piilossa, hehe. Hyvää noissa jälkisupistuksissa oli tietysti se, että kohtu supistui tehokkaasti ja pulautteli pääosan veristään ulos jo siinä laverilla, joten jälkivuoto on ollut aika vähäistä. Mutta en tosiaan arvannut etukäteen, että voi noin kipeitä jälkisupistuksia tulla. Kätilö sanoi, että toissynnyttäjillä ne on tyypillisesti paljon pahempia kuin ekalla kerralla.

Ei kommentteja:

Blog Widget by LinkWithin