tiistai 3. maaliskuuta 2009

Imetyksestä vihdoin

Mun piti kirjottaa imetyshommista jo sata vuotta sitten, mutta syöttäminen oli alkuun niin suuri mörkö, että en ihan oikeasti pystynyt siitä kirjottamaan. "Maailman luonnollisin asia" olikin ihan painajaista, vaikka olin aina kuvitellut, että nimenomaan haluan täysimettää.

Koko homma meni heti alusta asti "pieleen", kun meidän piti (ja pitää edelleen) käyttää rintakumeja, kun meikän nisät on niin olemattomat. Johtuen ilmeisesti kumin suuresta koosta, vauvan suun pienuudesta ja hyvin runsaasta maitotulvasta suurin osa maidosta (siis tosissaan n. 90 %) meni molempien vaatteille ja harsoille, joilla oli koitettu vaatteita suojata. Syöntisessiot kestivät aina vähintään 45 minuuttia ja yleensä yli tunnin. Ja tämän lisäksi oli pakko antaa korviketta, kun ei maha täyttynyt, kun kerta suurin osa meni pientareelle. Ja jokaisen maratoonisyötön jälkeen piti molemmilta (tai vähintään Saimalta) vaihtaa maidosta märät vaatteet. Maitoa tuli aivan tolkuttomasti myös siitä rinnasta, jota ei syöty, joten maidonkerääjään tuli joka kerta 50 - 80 ml. Vauvan syöttämisessä oli siis kolme vaihetta: piiiiiiitkä rintasyöttö, sitten pullosta ne maidot, jotka oli valuneet toisesta tissistä kerääjään ja mahdollisesti perään vielä korviketta. Tähän kolmivaiheiseen juttuun meni helposti 1,5 - 2 h ja tätä sitten toistettiin 6 - 8 kertaa päivässä. Mulla ihan tosi meinas pää haljeta, kun tuntu, että mätänen siihen nojatuoliin, jossa Saimaa syötin.

Olin kuvitellut, että tissi vaan suuhun ja sillä siisti. Ja kun se ei ihan sillä tavalla mennytkään, olin tosi pettynyt itteeni. Ja pakko sanoa, että ympäröivä imetysfanatismi ei mitenkään helpottanut tilannetta. Kun siis ihan oikeasti olisin halunnut täysimettää, mutta kun se oli tollasta läträämistä ja vauva jäi nälkäseksi, niin pakkohan sitä korviketta oli antaa. Oli todella ahdistavaa, että kun koki epäonnistuneensa, niin sitten vielä piti ikään kuin selittää tätä epäonnistumista jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle. Kaikista karseinta oli, kun olin ekaa päivää kaksistaan 2-viikkoisen vauvan kanssa, kun Mies oli palannut töihin, ja menin neuvolaan, ja meidän oma kultanen terkkari olikin sairaana. Mulle vieraat terveydenhoitajat arpoivat, että kukas ottaa, että saadaan punnittua ja mitattua. Kolme eri terkkaa kerkes mua haastatella siinä käytävällä ja kysellä ihan samat kysymykset: "Onko vauva täysimetyksessä? Jaa ei, no miksi? No paljonko sitä korviketta annetaan? Jaa rintakumit? Miksi? No ootko kokeillut jättää ne pois?" NO KAI MÄÄ NYT JUMALAUTA JÄTTÄISIN NE POIS, JOS PYSTYISIN. Kolmannen terkkarin kohalla nielin jo kyyneleitä. Tuntu jotenkin tosi pahalta, kun tuli fiilis, että mun pitää keksiä selityksiä sille, miksi oon näin läpipaska äiti, jolla on vialliset tissit ja joka syöttää lapselleen jotain kaupan myrkkyä.

Mutta asiat lopulta menivät juuri niin kuin oma kultanen terkkarimme sanoi: ”Emme voi tietää, miten imetys etenee, mutta se on varmaa, että mikä tilanne ikinä nyt alkuun onkin, niin se muuttuu. Ihan varmasti muuttuu.” Ja muuttuihan se. Alkuun tosiaan Saima sai tissistä tosi vähän (neuvolassa tehdyn syöttöpunnituksen mukaan puolessa tunnissa vain 20 ml, vaikka koko lähitienoo oli maidosta märkä), ja oli oikeastaan aika hupasaa, että siitä tissistä, jota se ei syönyt, se sai aina enemmän. Maidonkerääjäähän oli aina ihan täynnä. Näiden alkuviikkojen jälkeen tuli vaihe, jolloin ns. väärästä tissistä ei tullut enää kuin muutama tippa, joten lopetin maidonkerääjän käytön. Tässä vaiheessa korviketta meni aika paljon, jopa 500 - 600 ml päivässä, kun edelleen maidosta aivan hullun suuri osa päätyi harsoihin ja vaatteisiin. Ja sitten tulikin yhtäkkiä viikko, jolloin Saima suorastaan vihasi mun tissejä. Tässä vaiheessa tulin jo aika epätoivoiseksi, että jo nyt on perkele, kun ei tissi maistu, vaikka maitoa tulee. Sitten eräänä päivänä keksin, että ehkä sitä raivostuttaa se, että vaikka se imee, niin maito ei päädy nieluun asti. Tähän asti olin imettänyt aina klassisesti napa napaa vasten ja niska kyynärvarren päällä, jolloin maitoa falskasi Saiman suunpielestä. Kokeilin sitten sellasta, että laitoin Saiman tyynylle syliini selälleen ja kumarruin itse tytön ylle eli käytännössä roikotin kumitettua tissiä Saiman suussa. Ja avot! Falskaus loppui siihen paikkaan, ja tissi taas maistui. Korvikkeen määrä lähti saman tien laskuun, kun kerta maitoa päätyi tissistä nieluun asti enemmän.

Nyt ollaan noin 2 kk iästä eteenpäin sitten lähes täysimetetty, eli korviketta menee vain 200 - 300 ml päivässä. Tissistä terkkarin mukaan Saima tällöin syö päivän aikana 500 - 700 ml. Ja koska tyttö saa nyt kaiken maidon nieluun asti, on vaatteet ympärillä kuivia eikä syöttö normaalisti kestä kuin 10 - 25 min. Mutta rintakumien suhteen olen jo luopunut toivosta. Syököön mahdollinen seuraava lapsi sitten kumittomasti. Ainakin kuvittelen, että tissit ”kehittyy” ja nännit on paremmin saatavilla sitten seuraavalle ipanalle. Kyllähän niissä nytkin näkyy jo muutosta, mutta koska sekä Saima että minä ollaan noihin kumeihin totuttu, en jaksa ruveta enää niistä vierottamaan. Ihan sama.

Jos nyt jonain päivänä haluaisin lähteä Saiman kanssa kahviloihin luusuamaan, ottaisin mukaan pullon ja Tutteli-purkin. Koska kumin kanssa imetysasento on näemmä nyt A ja O, niin ei kiinnosta tippaakaan lähteä edes yrittämään jonnekin julkiselle paikalle. (Yhdesti itse asiassa oon kyllä julkisesti imettänyt, nimittäin junassa allergiahytissä.)

Että tällainen imetystarina. Kaikille vielä lapsettomille vinkiksi, että kyselkääpä huviksenne muilta, niin huomaatte, että tosi harvalla imetys sujuu tosta vaan ”luonnollisesti”. Lähes kaikilla näyttää olevan jonkinsorttista ongelmaa ainakin alussa, ja tosi harva selviää ilman tiraustakaan korviketta. Ja toisaalta ihan hyvä mun mielestä, että vauva oppii juomaan myös pullosta, niin pystyy isäkin tarvittaessa syöttämään. Ainakin mun on ollu ihan pakko päästä pois kotoa välillä, mutta siitä sitten lisää vaikka jossain toisessa postauksessa. :)

12 kommenttia:

Tiittis kirjoitti...

Voi niinpä! Kyllä tuli myötätuntoinen ja samalla niin helpottunut fiilis kun luin tän. Kamalaa, että alku on ollu sulle tollasta takkuamista, ja samalla niin ihanaa että muillakin on ongelmia, ja niistä voi selvitä! Imetys ei tosiaan oo mitään tissi suuhun ja menoks meininkiä, tai jos jollain on, onnittelut hänelle. Tosi sitkeesti oot kuitenkin jatkanu imettämistä! Tsemppiä :)

Heidi kirjoitti...

Nyt on ihan pakko jo kommentoida, kun olen näitä sun juttuja lueskellut jo hetken aikaa. Tunnet kyllä mut myös ihan in real life :)

Voih. Ymmärrän oikein hyvin tuntemuksiasi. Mä jouduin käyttämään rintakumia alkuun joitakin viikkoja poitsun heikon imuotteen vuoksi (kun oli kuitenkin ennenaikaisena syntynyt) ja tunsin olevani niin surkea ja epäonnistunut äiti! Kauhuissani luin jotain imetysoppaita, joissa neuvottiin heivaamaan rintakumi mahdollisimman pian pois ja että sen kanssa vauva oppii ihan väärän imuotteen ja että maidontulo vähenee ja vaikka mitä kamalaa. Kuvittelin tietenkin, etten ikinä pääse siitä kumista eroon, vaikka loppujen lopuksi en sitä sitten kauan käyttänytkään. Mutta sillä nimenomaisella hetkellä asia stressasi todella paljon. Samoin kun ensimmäisen korvikemaidon antaminen. Kesähelteellä pojalla vaan tuntui olevan koko ajan jano ja tuntui, ettei rinnoissa ole enää mitään, joten erittäin suuria tunnontuskia tuntien tarjosin korviketta -jota se ei sitten tuntunutkaan tarvitsevan... Imetys sujui mulla alun jälkeen yllättävän vaivattomasti, kunnes ihan yllättäen puolen vuoden ikäisenä poika päätti, että nyt saa riittää. En sitten kovin kauan asiaa murehtinut ja siitä lähtien olen tarjonnut korviketta pullosta ihan sujuvasti.

Imetykseen liittyy niin paljon sitä tunnepuolta ja muuta ja imetyksen merkitys on tällä hetkellä jotenkin ihan liian ylikorostunutta. Ihan kuin se olisi äitiyden mitta. Tätini kyseli multa (tietenkin ihan ajattelemattomuuttaan) alkukuukausina, että "sujuuko imetys ja tuleeko hyvin maitoa?". No kiitos kysymästä, sujuu ja tulee, mutta mitähän hittoa se kenellekään muulle kuuluu?

Tsemppiä yhä imetykseen, jota olet kuitenkin jo monta kuukautta jaksanut pienehköstä extra-säädöstä huolimatta! Ja kaikkeen muuhunkin vauvatouhuun tsemppiä:)

Anniina kirjoitti...

Kiitos tästä!
Ihanan rehellistä ja aitoa tekstiä, eikä aina sitä samaa imetyksen ylistystä mitä vaikkapa kaikki neuvolan lehtiset on pullollaan. Näistä vaikeista imetyskokemuksista pitäis puhua paljon enemmän, sillä jos kert lähestulkoon kaikilla on vaikeeta, niin ei se yletön hehkutus ainakaan helpota. Voin hyvin kuvitella että niille sijaistaneille neuvolantädeille tilintekeminen on ollut kamala hetki :(

Tosi kurja kuulla että alku oli sulla noin vaikea, mutta upeesti sä siitä olet selvinnyt omalla älyllä ja sinnikkyydellä! Ja Saima on varmasti hyvinravittu ja onnellinen lapsi, toivottavasti myös äipällä on seesteinen mieli :)

Hanna kirjoitti...

Onpas teillä ollut rankka alkutaival :/ Pääasia, että tyttö kasvaa ja että itse olisit jotenkin sinut asian kanssa.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos sun blogistasi, näitä on todella mukava lukea, kun niin kirjoitat elämänmakuisesti ja rehellisesti. Ja tekstiäsi on muutenkin miellyttävä lukea.

Ihan liian paljon äitiyteen liitetään sellaista hampaat-irvessä-vaaleanpunaista, eli yritetään esittää asiat lempeästi lässyttäen ja ah-niin-hempeästi, mutta falskiahan se on. En ymmärrä sellaista, koska eihän kenenkään elämä voi loputtomasti muutenkaan olla pelkkää vaaleanpunaista hattaraa. Ehkä tämäkin liittyy varmaan jotenkin äitimyyttiin.

Oikeasti tää on ehkä parhaimpia blogeja tästä aihepiiristä, mitä olen lukenut.

Kiitos Aliisa!

Tiitu kirjoitti...

Onpa kurja kuulla, miten takkuista teillä on ollut! Ei voi muuta kuin hattua nostaa, että olette jaksaneet sinnitellä ja Saima saa edelleen pääasiassa äidinmaitoa. Hieno juttu! Moni olisi varmasti luovuttanut.

Millaista imetysohjausta sairaalassa saitte? Itse olen äärimmäisen kiitollinen saamastani perusteellisesta ja asiallisesta imetysohjauksesta synnärillä. Olen aika varma, että sillä nimenomaan oli ratkaiseva vaikutus siihen, että imetys lähti alkuvaikeuksien jälkeen sujumaan ja sujuu edelleen.

En usko, että oikeasti on kovin montaa imetystarinaa, jonka varrelle ei mahtuisi minkäänlaisia ongelmia. Olennaista onkin, millaista ohjausta, tukea ja apua perhe näihin ongelmiin saa ja osaa hakea. Minusta on tosi surullista kuulla ystävien neuvoloista ja synnäreiltä saamia täysin epäasiallisia imetysneuvoja, kun kaikki tahot kuitenkin tuntuvat olevan aika lailla yhtä mieltä imetyksen tärkeydestä. Periaatteet ja käytäntö eivät todellakaan tunnu aina kohtaavan.

Itse olin aika pitkälle raskautta siinä käsityksessä, että imetys joko onnistuu tai ei onnistu ja se onnistuminen on aika sattumanvaraista. Näinhän se ei ole ollenkaan, vaan imetykseen voi ja kannattaa valmistautua. Ihan raskauden loppumetreillä satuin lukemaan Minni Niemelän Imetysoppaan ja se oli erittäin valaiseva kokemus myös. Auttoi orientoitumaan mahdollisiin edessä oleviin imetysongelmiin ja jo etukäteen miettimään ratkaisuja niihin. Aika moni kun tuntuu esim. tulkitsevan ensimmäisen tiheän imun kauden niin, että maito on loppumassa. Soisin jokaisen raskaana olevan, imetystä suunnittelevan, lukevan kyseisen opuksen. Siis ennen niitä imetyshormoneita ja pahimpia ongelmia.

Oletko imetystukilistaan tutustunut? Sieltä ja imetystukipuhelimesta voisi saada apuja, jos niille vielä jossain vaiheessa tulee tarvista.

Moni imetykseen liittyvä ikävä kommentti liittyy tietämättömyyteen. Tämä tieto ei tietty välttämättä paljoa lohduta silloin kun kommentti osuu ikävästi kohdalle. Itse kyselin ennen oman lapsen syntymää muilta esikoisen saaneilta ystäviltä, että riittääkö maito, kun olin siinä käsityksessä, että se on ihan asiallinen ja kohtelias kysymys ja osoittaa kiinnostusta/kannustusta. No, en kysele enää. Tuon tyyppiset kysymyksethän ovat omiaan luomaan turhaa epävarmuutta. Itse otinkin tavaksi vastata näihin kysymyksiin toteamalla, että kyllähän sitä maitoa tulee, kun vauva riittävän usein imee.

Tsemppiä teille imetystaipaleenkin jatkoon!

Anonyymi kirjoitti...

Juu, ei tuo imetys aina lähde käyntiin ihan tuosta vaan. Tosin vuosituhannet on äidit jälkikasvuaan imettäneet, ja samat on ongelmat olleet aiemmin kuin nytkin. Uskon että sinnikkyys imettämisessä on tärkeintä. Että jaksaa vaan jatkaa vaikka välillä takkuaakin ja koko homma turhauttaa. Vaikka ihan terveitä lapsia sitä korvikkeellakin kasvaa. :) Seuraavan vauvan kanssa imetys voi sujua tuosta vaan tai olla jotain muita ongelmia, koska vauvatkin on erilaisia.

Vaikka imetys sujuisi muuten hyvin, voi vauvalla välillä olla useamman päivänkin kestäviä rintaraivareita (siis ei huoli rintaa). Joskus taas lapsen kasvaessa maidon määrä ei välttämättä heti lisäänny tarvittavissa määrin, vaan on tehoimetettävä, niin että maitoa alkaa muodostua rinnoissa enemmän. Sitten on nämä suihkutissiongelmat, jonka kaltaista itse kuvailit kun maitoa tuntuu olevan yltympäriinsä, ja ennen kaikkea kaikkialla muualla paitsi vauvan suussa.

Oletko kokeillut maidon pumppaamista ennen imetystä? Niin että suurimmalla paineella tuleva maito menisi pumpun avulla pulloon, ja maitoa tulisi sitten vähän maltillisemmin kun imettää? Silloin vauvan on helpompi syödä. Tosin pumppaamisen kanssa on muistettava olla maltillinen, tai maidontuotanto siitä vain vilkastuu... Rintakumeista en olisi yhtään huolissani, vaan käyttäisin hyvällä omalla tunnolla. Äitien avuksihan ne on kehitettykin.

Hyvin olette selvinneet noista kaikista imetysmyrskyistä minun mielestäni. Imetys on loppujen lopuksi aika ihanaa puuhaa, ja tulee hyvä mieli kun näkee miten hyvä ja turvallinen olo lapselle rinnalla tulee. Hyvää kevättä!

- Itsekin imettävä

Idhren kirjoitti...

Jaa, sieltäkin päinkö joku lapsettomuusheitto näin vaihteeksi tuli. Enpä minä ainakaan lapsettomana ole koskaan kuvitellut äitiyden olevan helppoa tai maagista, äidit ne tuntuvat keskenään sellaista ja monen muunlaistakin utopiaa yllä pitävän, vaan helppoakos siitä onkin lapsettomia syyttää yhdestä jos toisestakin asiasta.

Eniveis, voimia ja jaksamista, ei äitinä oleminen helppoa ole lapsen kasvattamisesta puhumattakaan! Jopa lapseton tajuaa.

Aliisa kirjoitti...

Kiitoksia kaikille kommenteista!

Imetysohjauksesta sen verran, että Naistenklinikalla saatiin kyllä ihan hyvää ohjausta, ja imuotekin on katsottu sekä Naistenklinikalla että neuvolassa ja todettu oikein hyväksi. Mutta kaiketi se kumi siinä välissä vaan tuo lisähaastetta. Paljas tissi tuskin falskaa niin paljon, kun kontakti pienen suun ja rinnan välillä on suora.

Ja Idhren, voi hyvän tähden, miten pystyitkään lukemaan tekstini loppuosan noin... "sieltäkin päinkö joku lapsettomuusheitto näin vaihteeksi tuli"??? Tarkoitin ainoastaan sitä, että jos ei ole vielä ikinä ketään imettänyt, niin on aika suurella todennäköisyydellä liian ruusuinen käsitys siitä, miten imetys todellisuudessa ehkä sujuu. Näinhän siis omallakin kohdallani oli. En ole käsittääkseni tässä blogissa lapsettomuudesta mitään "heitellyt". Mutta kukin näkee toisten teksteissä sitä, mitä haluaa nähdä. Ihan kuinka vain.
Selvyyden selventämiseksi sanon vaan sen, että ystäväpiirissäni on perheitä, joilla lapsen saaminen on ollut tai on edelleen todella suurten vaikeuksien takana. Tätä taustaa vasten ymmärrän, kuinka suuri onni meitä on kohdannut, kun Saiman meille saimme.

Willow kirjoitti...

Tulipa luettua koko blogi kerralla, kun näin hyvän löysin!

Näin raskaana ollessa on tosi mielenkiintoista lukea myös synnytyksestä ja imetyksestä. Olen itse nähnyt aika paljon unia imettämisestä, olisiko se sitten jotain henkistä valmentautumista...

Anniina kirjoitti...

Luin tämän postauksesi nyt uudestaan, kun kokemusta omasta imettämisestä on viisi päivää plakkarissa. Luulin etukäteen että näillä nänneillä kyllä imetetään lapsi ihan iisisti, mutta toisin kävi: kunhan maito nousi ja tissit turposivat, nännit jäivätkin paisuneittein tissien sisälle. Joten kumeilla täälläkin imetetään - mutta so what sanon minä. Pääasia että maitoa piisaa ja imettäminen ylipäänsä onnistuu, ei ne kumit sitä huonommaksi tee! Mä ajattelin katsoa josko jossain vaiheessa nännit muovaantuis niin että sais imetettyä ilman, mutta en tosiaan suostu ressaamaan asiasta. Kuten en imetyksestä muutenkaan. Se ei totisesti ollut mikään naps -tuostanoinvaan -juttu, vaan vaatii edelleenkin totuttelua. Ei ole ihan helppo saada vauva aina oikeaan asentoon rinnalle, ja syöttöhetkeen pitääkin sen puolesta aina keskittyä. Mikään vauva kainaloon ja tissi suuhun -tilanne se ei meillä ainakaan oo :) Mutta ehkä sekin tästä, kun hommaan tulee rutiini.

Mukavaa pääsiäistä sinne teille!

Anonyymi kirjoitti...

Saadessani ensimmäisen lapseni, sain arvokasta tietoa aivan lähipiiristä. Läheinen ystäväni totesi jokaisen lapsensa kanssa (hänellä on kolme lasta, joten kokemusta löytyy) imetyksen olleen ensimmäisten kuukausien ajan ihan hirveää sähläystä. Tämä yksinkertainen lause auttoi suunnattomasti jaksamaan ensimmäisen lapseni kanssa ja auttaa nyt kuopusta imettäessäni, sillä vaikka itsellänikin on kokemusta onnistuneesta aiemmasta imetyksestä, ei se juurikaan helpota tässä toisessa tapauksessa. Meidän molempien on täytynyt opetella imetys, minun uudelleen ja kuopuksen alusta alkaen. Nyt alkaa sujua jo mallikkaasti mutta harjoitusta onkin takana yli neljä kuukautta. Tunnen silti päässeeni aika helpolla. Olen kiitollinen ystävälleni, joka ei pätemisen tarpeessa maalaillut imetyksestä ruusuisia kuvia vaan totesi faktat faktoina. Tällainen tieto olisi aivan ehdotonta kaikille ensisynnyttäjille!

Blog Widget by LinkWithin