tiistai 2. joulukuuta 2008

Tää on niiiiiiiin ristiriitasta...

Täytyy varmaan laittaa joku elonmerkki tänne blogiin.

Nää ekat pari viikkoa on kyllä olleet tosi omituisia. Meikäläisen fyysinen toipuminen sujui tosi nopeasti mutta psyykkisen kanssa vähän kamppaillaan. Edelleen itkettää joka päivä ja ihan mikä tahansa asia. Välillä unohdan, että Saima on olemassa. Välillä kaipaan lapsetonta elämää, jolloin saattoi käydä suihkussakin silloin, kun itse halusi. Ja kun tyttö nukkuu, niin vähän väliä pitää käydä vilkuilemassa, että hengittäähän se, ja toteamassa, että joo, on se vaan edelleen maailman suloisin lapsi. Että miten sattuikaan tällanen säkäri, että saatiin Naistenklinikalta juuri se ihanin lapsi meidän matkaan. :D

Tänään on toinen päivä, kun oon kaksistaan Saiman kanssa. Mies palasi siis töihin. Välillä meinaa epätoivo iskeä (ja nälkä, jano ja vessahätä) ja välillä taas oon pakahtua onnesta ja rakkaudesta. Ja välillä toimin täysin mekaanisesti ja koitan vaan saada hommat hoidettua niin, että tyttö rauhottuu ja mulla ei lähtisi järki.

Pikainen summa summarum: äidin fysiikka OK, psyyke vaihtelee, tytön kunto ja vointi (ja varsinkin elinvoima) erittäin OK


Muistilapuksi itselle: Jahka jaksan, pystyn ja kykenen, kirjoitan seuraavista aiheista:
- synnytys
- fyysinen toipuminen
- Mies ja parisuhde
- jotain muuta? onko toiveita?

7 kommenttia:

Chaska kirjoitti...

Kyllä se siitä pikkuhiljaa! Ja se babyblueskin menee kyllä aikanaan ohi ja sitten ei ihan joka asia itketä.

Anniina kirjoitti...

Mukava kuulla että siellä arki hakee uomiaan, eiköhän ne palikat pian oikeille paikoilleen asetu :)

Mä tahtoisin kuulla että miten tuo imetyspuoli on lähtenyt sujumaan? Onnistuiko se kuin vettä vaan, onko nännit tippumassa irti halkeamien takia vaiko miten? Tämä kun itseä vähän ennakkoon pohdituttaa!

Onnellista vauva-arkea sinne :)

Silverthorne kirjoitti...

>Että miten sattuikaan tällanen säkäri, että saatiin Naistenklinikalta juuri se ihanin lapsi meidän matkaan. :D

Hihi, mua naurattaa taa sun kommentti. Mutta niinhan se menee, etta oma vauva on vaan tunnuttava ihanimmalta, etta sita jaksaa hoitaa yota paivaa.

Haleja!

Sanna kirjoitti...

Fyysisen toipuminen lisäksi kiinnostaa tottakai myös henkinen toipuminen.

Kyllä se varmasti siitä pikku hiljaa (sanoo hän, joka lähtee ensi viikon lopulla noutamaan omaa esikoistaan...)

Ihanaa ja onnellista vauva-arkea sinne!

Anonyymi kirjoitti...

Tuo kommentti "kyllä se siitä, tämä on normaalia ja menee ohi" on NIIN laimea tuossa kohtaa - itselläni nyt 3-kuinen tyttövauva ja olen todellakin aivan samaa mieltä tuosta, mutta kun se kommentti ja lohdutuksenyritys tuossa kohtaa vaan tuntuu niiiin tyhjältä! Mutta kun en osaa sanoa sinulle, tuore maailman ihanimman vauvan äispä, muutakaan, niin sanonpa nyt sitten, että kyllä se siitä aloilleen asettuu! :-) Paljon lämpimiä ajatuksia ja usko, että kaikki kokemasi, sanomasi ja tuntemasi on täysin inhimillistä ja ihan täydellä varmuudella tapahtunut myös monelle muulle! Ja sitäpaitsi, olisihan se tosi outoa, jos et kaipaisi vauvatonta arkea tai toisaalta jos et kävisi tarkistamassa, hengittääkö vauvasi. Niin meidät naiset on joskus evoluution alussa vaan ohjelmoitu, pakkohan sitä onkin herkistyä ihan kamalasti (sekä laadullisessa että määrällisessä merkityksessä!) vauvan tulon myötä, kun onhan se uusi pieni suloinen vaan aika onneton rääpäle! :-) Ihania vauvahetkiä ja paljon lämpimiä ajatuksia, kaikille oleville ja tuleville äiskille ja vauvoille!
Hanna

Anonyymi kirjoitti...

onnittelut teidän perheelle! kiva ollut seurata sun raskautta ja lapsen maaillmaan tuloa. haluan kuitenkin muistuttaa että jos tuntuu oikeasti että maailma ahdistaa ja seinät kaatuu päälle, kaikki itkettää päivästä toiseen, ÄLÄ PELKÄÄ HAKEA APUA. Sairastuin ekan lapsen jälkeen synnytyksen jälkeiseen masennukseen, minä jolla ei koskaan ole ollut mielenterveysongelmia (ainakaan että itse tiedostaisin) Odotan kolmatta lasta ja olen kaikilta kärsinyt erittäin runsaasta pahoinvoinnista yli raskauden puoli välin, ollen useaan otteeseen sairaalassa. olen niin monessa kohtaa tunnistanut teksteissäsi itseni. en toki halua pelotella mutta ole rohkea ha´kemaan apua ja puhumaan olosta. järki sanoo että kaikki on hyvin, mutta mieli ei aina toimi tahdon voimalla.

tsemppiä arkeen!

Cazze kirjoitti...

Olipas teksti kuin minun näppikseltä muutama kuukausi sitten. Nyt typy pian 3 kk, ja vieläkin mie saatan itkeä pillittää milloin mistäkin, mutta kyllä ne pahimmat tunnemyrskyt ovat ohi. >Ja sitä riippumattomuutta kaipaa edelleen silloin tällöin... Kuten miehelle sanoinkin, niin unelma olisi hetki, että saisin katsoa vaikka jonkun leffan ja syödä pussillisen irtokarkkia ilman että minun pitäisi koko ajan kuulostella korva tarkkana toisen ääniä. Mutta tähän tottuu pikku hiljaa, usko pois. Ja lähde mahdollisimman pian yksinkin liikkeelle, tunniksi tai pariksi. Kova ikävä siinä kääröä kyllä tulee, mutta tekee hyvää 0)

Blog Widget by LinkWithin