perjantai 12. joulukuuta 2008

Synnytys

Tyttö on taju kankaalla pahvilaatikkosängyssään, joten koitan raapustaa kasaan nyt jonkinlaisen synnytyskertomuksen. Ihan kärkeen sanon kuitenkin sen, että synnyttäminen on mahtavaa ja ihan mieluusti teen sen vielä toistekin. :) Synnytyksen sijaan pidän toisen lapsen hankkimisen kynnyksenä lähinnä sitä, että miten kukaan pystyy pyörittämään arkea vastasyntyneen kanssa, jos jaloissa pyörii vielä joku parivuotias..? Tai peräti kaksi pientä lasta kuten eräällä ystävälläni, jolla on Saimaa pari viikkoa vanhempi poika!

Mutta asiaan. Sunnuntaina 16.11. alkoi action. Sunnuntain aikaisemmat vaiheet voi lukea väliaikapostauksesta. Mutta sen jälkeen tapahtui siis seuraavaa:

Pyyhe housuissa ajeltiin taksilla Naistenklinikalle, missä oltiin noin klo 20. Lapsiveden liriseminen aiheutti hyvin nopeasti sen, että aiemmat harvat supistukset tulivatkin jo noin 3 minuutin välein. Pyyhe kuitenkin piti eikä taksiin tullut vedenpaisumusta, vaikka alle 2 kilsan taksimatkalla kerkesi suppareita tulla pari. Suhteellisen epämukavaa oli kyllä istua takapenkillä turvavöissä ja supistella. Kun saavuttiin Naikkarille, tuli joku kätilö meitä vastaan. ”Tervetuloa. Sulla oli siis kipeitä ja pitkiä supistuksia mutta harvakseltaan?” No tilannehan oli puhelun jälkeen muuttunut jo dramaattisesti, kun nyt tuli jo selvää sarjatulta. Mut pistettiin sitte heti käyrille, eli seurattiin Saiman sykettä ja mun supistuksia. Supistukset yltyivät koko ajan sitä mukaa, kun vettä tihkui. En pystynyt olemaan käyrillä selälläni kuin hetken. Sitte oli pakko päästä pystyyn roikottelemaan mahaa. Seisoskelin sängyn vieressä ja nojailin käsillä sänkyyn, mikä osottautui ihan mukavaksi asennoksi.

Oli ilmeisesti hiljanen ilta, koska olin tarkkailuhuoneen ainoa käyrillä oleva äiti. Siellä tarkkailuhuoneessa tutkittiin myös, kuinka paljon olin auki. Ja olin siis auki "löysästi yhdelle sormelle" eli noin 1,5 cm. Kätilö myös kyseli mun toiveista koskien kivunlievitystä. Sanoin, että vesiallas ja epiduraali olis mielessä. Kätilö ehdotti, että koska supparit tuntuu aika vahvasti selässä, voisi aqua-rakkuloista olla apua. Nämä kuitenkin torjuin ihan kategorisesti, koska mun mielestä nahan alle veden pistäminen on täysin kuvottava ajatus. Kysyin, että oisko mitään järkeä peräruiskeessa, mutta koska olin ollut käytännössä ripulilla koko viikonlopun ja sunnuntain aikanakin käynyt ainakin 7 kertaa kakalla, niin ei sieltä kuulemma sitte enää juuri mitään tule, joten unohdettiin se ruiske.

Vähän ennen ysiä päästiin pois tarkkailuhuoneesta ja saatiin suositus, että käveltäs käytävällä hetki ja kuulosteltas tilannetta. Halusin ulos raikkaaseen ilmaan, koska oli ruvennut oksettamaan. Oksettaminen on kuulemma normaalia, kun supistukset rajuuntuu nopeasti (usein siis juuri veden menon takia), koska silloin ruumiiseen tulee niin suuri oksitosiiniryöppy kerralla. Kerettiin olla Naistenklinikan ulko-oven tuntumassa noin vartti, kun supistukset alko käydä ihan uusilla kierroksilla. Yrjösin siellä pihalla sitten, tosin oksupussiin, joita oli saatu mukaan. Ysin pintaan tultiin takas sisään ja päästiinkin suoraan synnytyssaliin. Saatiin allashuone, jota olin toivonut. Kun oltiin syksyllä oltu tutustumassa Naistenklinikkaan, meille sanottiin, että sitä allashuonetta ei yleensä anneta kellekään, jotta mahdollisimman moni pääsee sinne uimaan. Mutta koska nyt oli rauhallinen ilta, kätilö sanoi, että tuskin sinne kukaan haluaa kylpemään tänä yönä, että otetaan kuule vaan me se huone. :) No sehän tietty sopi meille. Se huone oli tosi iso, ja kivaa tietysti, ettei tarttenu rampata huoneesta toiseen.

Lilluin siellä altaassa vajaan tunnin eli karkeasti vähän yli ysistä vähän yli kymppiin. Kätilö tarjosi mulle altaaseen kaveriksi ilokaasumaskia. Ja se muuten autto eikä tehnytkään pahaa oloa, vaikka olin kuvitellut! Altaassa saa ottaa ilokaasua vain ja ainoastaan, jos tukihenkilö on vieressä koko ajan. Voi nimittäin vetä överit kaasusta ja sitten hukkua... Kätilöhän ei siis hengaa synnytyssalissa joka minuutti vaan käy vaan välillä kattomassa, että kaikki on OK. Altaassa mulla oli myös vedenpitävät syke- ja supistusanturit köytettynä mahan ympärille, tosin hilluin siellä altaassa välillä niin paljon, että se sykeanturi pääsi irtoamaan. Se vesiallas oli aivan taivaallinen paikka! Olin siellä pääasiassa ”poreallasasennossa” eli pyyherulla niskan takana ja käsivarret altaan sivuilla. Mies piti huolen siitä, että sain maskin naamalle, kun inahdin ja että en vetänyt siitä liian monta henkosta yhteen pötköön. Sopivat kätilön kanssa, että aina kuuden jälkeen Mies ottaa maskin pois. Se olikin ihan hyvä annostus. Ite en olis kyennyt mitenkään laskemaan niitä henkosia. Kätilö sanoi muuten hauskasti, että se ilokaasumaski on hyvä ”kauhukahva”, josta voi puristaa. Siinä poreallasasennossa lilluin silmät kiinni ja supistuksen aikana keinuttelin vartaloa puolelta toiselle. Välillä myös käännyin mahalleen kontilleen sammakkomaiseen asentoon. Siellä altaassa vaivuin tosi nopeasti omaan keskittyneeseen maailmaani. Aika alkuvaiheessa jonkun tiukemman supparin aikana mies silitti mun käsivartta, jonka tempasin tosi vauhdikkaasti pois ja tiuskasin ”älä koske”. Halusin jotenkin olla siinä omassa maailmassani niin paljon, että en sietänyt toisten räpelöintiä yhtään. Ilokaasusta tuli ehkä vähän nousuhumalan tapanen olo. Tai oikeestaan sellanen sumunen usva. Mies sanoikin, että olin kuin jossain verhon takana eli jossain omassa maailmassa, niinku olinkin. Ehkä parasta altaassa oli se, että suppareiden välillä pääsi nopeasti ihan totaalisen rentouden tunteeseen. Ja rennolla ruumiilla oli helpompi ottaa vastaan seuraava supistus.

Altaasta vielä sen verran, että muutama kaveri on ihmetellyt, että päästivät mut uimaan, vaikka lapsivettä oli jo tullut. Ilmeisesti joissain paikoissa on linjanveto, että tulehdusvaaran(?) vuoksi altaaseen voi mennä vain, jos ei oo omat vedet vielä menneet. Mutta tästä ei puhuttu Naikkarilla siis halaistua sanaa, vaan altaaseen pääsin, kun se kerta oli vapaa. Siellä altaassa ollessani vaihtui kätilöiden työvuoro. Se meidät vastaanottanut kätilö lähti pois ja tilalle tuli 3-kymppinen Maria. Maria hoisikin meitä koko synnytyksen alusta loppuun, mikä oli tietysti tosi mukavaa. Ja sanon jo tässä vaiheessa, että tämä Maria oli muutenkin aivan uskomattoman ihana, ammattitaitoinen ja turvallinen. Olenkin ajatellut, että lähetän hänelle joulukortin ja laitan kuvan minusta ja Saimasta väliin ja kiitän erinomaisesta hoidosta (no niin, nyt mua rupes taas itkettämään...).

Kympin pintaan kömmin ulos altaasta, ja kätilö kokeili, että olin 3 cm auki. Se on minimi, että voidaan laittaa epiduraali. Kävin pissalla ja puin päälle sairaalan ihastuttavan mekkopaidan sekä ne superkauniit verkkohousut ja pari elämää suurempaa sidettä, koska sitä lapsivettä lirisi koko ajan. (Mun alla sängyllä oli myös sellanen kroonikkoalusta, jota piti vaihtaa vähän väliä, kun lapsivesilammikko kasvoi koko ajan.) Vajaan puoli tuntia köllöttelin kyljelläni sängyssä ja punoitin ja hikoilin lämpimän altaan aiheuttamaa jälkihikeä. Pesivät selkää ja valmistelivat epiduraalivehkeet valmiiksi. Anestesialääkäri tuli tuikkaamaan epiduraalin sitten klo 22.30. Monesti epiduraalia ei anneta vielä tässä vaiheessa (vain 3 cm), mutta koska synnytys näytti etenevän rivakasti, ajateltiin, että kohta oon jo liian kipeä. Mutta oikeesti on kyllä sanottava, että viimeset luomuna koetut supistukset oli kuitenkin paljon lievempiä kuin pahimmat sappikivut. Ei näistä kuitenkaan taju lähde. Kipu oli HYVIN samanlaista kuin menkkakipu mutta vaan pahempaa. Ei siis mitään "jalkaa sahataan irti" -tyyppistä kipua. Kätilö tosin sanoi, että ei tullut epiduraali yhtään liian aikaisin, koska vaikutan niin kipeältä. Itte kuitenkin koen, että missään kivun äärirajoilla tai lähelläkään ei todellakaan käyty.

Epiduraalin puudutuspiikki tuntui vähän ikävältä, mutta se pistos itsessään ei ollut niinkään se ongelma vaan se, että piti kärvistellä liikkumatta kyljellään selkä pyöristettynä, vaikka supistuksia tuli koko ajan. Pyysinkin, että kätilö painaa mua voimakkaasta polvista ja hartioista, jotta en vahingossakaan liiku. Meillä oli sopimus Miehen kanssa, että ottaa koko synnytyksen ajan paljon valokuvia mahdollisimman ”dokumentaarisesti”. Mulle oli jotenkin todella tärkeetä, että voin jälkikäteen kattoa, mitä mulle on tehty ja mitä on tapahtunut. Epiduraalin puudutuspiikkiä pistettäessä oli kamera Mieheltä vahingossa livennyt videoasentoon. Siinä vahinkovideossa kuuluu ihan uskomatonta uikutusta ja ulinaa. Mun oli vaikea uskoa, että se oli mun oma ääni! Mutta tulkitsen siis, että en ulise sitä pistosta vaan sitä pakkoasennossa koettua supistusta. Itse epiduraalikatetrin asettaminen ja aineen ruiskuttaminen ei tuntuneet yhtään miltään, koska se pintapuudutus oli vienyt paikallistunnon. Epiduraalikatetri teipattiin selkään tiukasti ja sen letku pujotettiin kaula-aukosta ulos ja pää teipattiin kaulukseen kiinni. Siitä voi sitten kätevästi laittaa lisää puudutusta, kun on tarvis. Laitettiin myös tippa käsivarteen, jotta saadaan nestettä sisään. Epiduraalin myötähän helposti verenpaine laskee, mutta siihen auttaa nesteytys. Epiduraalin laiton jälkeen pitää maata puoli tuntia, jotta puudute ei hulahda jalkoihin. Ja verenpainetta mitattiin varmaan sata kertaa sen puolen tunnin aikana.

Jännästi muuten katos aika nopeesti kaikki häveliäisyys. Meillä oli myös 24-vuotias lääkiskandi Johan mukana (kysyi tietty luvan), joka opetteli Marian johdolla kohdunsuun kopelointia ynnä muuta. Nauroinkin jossain vaiheessa, että mulle olis tällä hetkellä itse asiassa ihan sama vaikka koko Töölö olis tässä vieressä pällistelemässä. :D

Epiduraali vei supistuskivun mahasta ja selästä kokonaan. Elämä suorastaan hymyili, ja juttelin paljon Miehen ja Johanin kanssa. Johan oli elämänsä neljännessä synnytyksessä mukana ja innokkaasti kyseli, miten synnytys alkoi ja miltä missäkin vaiheessa tuntui. Oli tarkotus, että olisin vähän nukkunut tässä välissä (monet nukkuu), mutta mulle jäi epiduraalista outo sivuvaikutus, eli tunsin supistukset kramppina vasemmassa takareidessä. Ja eipä kramppaavan reiden kanssa oikein pysty nukkumaan... Mies joutu möyhentämään nyrkillä sitä mun reittä ja pakaraa itse asiassa ponnistusvaiheeseen saakka. Eka epiduraali kesti noin 2 tuntia, jolloin olinkin jo 5 cm auki. Klo 00.30 laitettiin lisäannos. Ennen tätä tokan annoksen laittoa kävin omin jaloin vessassa pissalla, eli ei jouduttu katetroimaan. (Epiduraali vie monesti rakosta tunnon niin, että pissaaminen ei onnistu.)

Kohdunsuu aukesi epiduraalin myötä varsin rivakasti: klo 22.15 3 cm (22.30 eka epiduraali), klo 00.15 5 cm (00.30 epi2) ja heti 45 minsan päästä eli klo 01.00 jo 9 cm! Kohdunsuusta jäi joku ihmeellinen lipare yläreunaan, jota Marian johdolla Johankin kokeili. ”Kierrä nyt sitä sormea vasemmasta reunasta oikeaan, niin huomaat siinä yläreunassa sen lipareen.” Hauskasti muuten tossa loppuvaiheessa sisätutkimus ei tuntunut enää yhtään miltään. Röörit oli jo sen verran löysät, että tunne oli kuin pilli olis laitettu mehukannuun, heh. Aika tarkkaan sitte tasan klo 02.00 kokeilivat, että olin 10 cm auki.

Kakkosepiduraali oli haihtunut jo lähes kokonaan, mutta supistukset ei tässä vaiheessa enää tuntuneet niinkään mahassa ja selässä, vaan lähinnä tunsin ”isoa kakkahätää”. Paineentunne ei ollut kohtuuton, mutta sitä luokkaa, että ”vähän äkkiä pitäis päästä pöntölle”. Sinänsä hyvä, että epiduraali ei vienyt multa supistuksia eikä myöskään sitä paineentunnetta. Vasta tässä kahden maissa laittoivat vähän oksitosiinia tippumaan. Aiemmin olivat nesteen lisäksi laitteneet glukoosia, koska edellinen ravinto oli ollut joulutorttuja viiden maissa. Mehua ja vettä olin ryystänyt koko illan, joten nestepuoli oli kunnossa. Ja olihan sitä pissaakin siis tullut ihan kunnolla niitten epiduraalien välissä. Syödä eivät antaneet mutta eipä kyllä tehnyt ruokaa mielikään. Joskus puoli kahden maissa tosin pyysin, että saan ottaa yhden Rennien, koska närästys poltteli kurkussa asti. Rensu ei pettänyt tälläkään kertaa. :)

Olin kuvitellut, että ponnistaisin kontallani, mutta mulla oli jalat ihan velliä sen kramppailun takia ja muutenkin jo tosi väsynyt olo, niin alotettiin sitten kylkiasennosta. (Mullahan oli lauantain ja sunnuntain välinen yö jäänyt tosi lyhyeksi ja nytkin oli takana pitkä päivä.) Kylkiasennossa pää kuulemma kääntyy parhaiten oikeaan asentoon, joten siksi kokeiltiin sitä ekana. (Maria oli pään aukileita kokeillessa huomannut, että pää ei ollut vielä ihan täydellisesti oikeassa asennossa.)

Ponnistaminen alkoi siis klo 02.10. Kerkesin ponnistella reilu 10 min ittekseni, kunnes totesivat, että sydänäänet heikkenee sitä mukaa, kun Saima etenee. Olivat laittaneet aiemmin Saiman päähän pinnin, joten mun haarovälistä tuli pieni johto, joka välitti tietoa Saiman sykkeistä. Ja jo aiemmin oli lääkäri käynyt ottamassa Saiman päästä muutaman mikroverinäytteen, joista tutkittiin, että hapetus on kondiksessa. Maria-kätilö päätti sitten, että lähtee hakemaan lääkäriä imukuppihommiin. Epäili siis, että napanuora on kaulan ympärillä ja se kiristyy sitä mukaa, kun ipana etenee kohti ulospääsyä. Kun lääkäri tuli, olin saanut tyttöä eteenpäin 2 cm spinatasolta (eli spina+2) eli päästiin vetämään ”hyvältä kuppikorkeudelta”. Kun päättivät, että imukuppia tarvitaan, kiinnittivät sänkyyn ne karmeat jalkatelineet, koska kuppisynnytykset hoidetaan aina ns. gynekologisessa synnytysasennossa.

Tää imukuppihomma tuli shokkina, kun olin kuvitellut, että tässä vasta vähän niinku harjotellaan tätä ponnistamista, että siellä se sitten vähitellen etenee. Ja yhtäkkiä olikin ketarat telineissä ja ruvettiin raastamaan tyttöä ulos. Homma eteni kuitenkin tosi nopeasti, koska toimenpideselostuksessa lukee: ”Toimenpide aloitetaan klo 02.27 ja oli luonteeltaan helppo. Vedetään 2 kertaa. Napanuora 2 kertaa kaulan ympärillä. Syntyy virkeä tyttövauva.” Käytössä oli Kiwi-imukuppi ja paine oli alennettu suoraan 0,8 bariin. Itte en 10 minsaa itsekseni ponnistettuani todellakaan tajunnut, että kohta mulla on imukuppi haarovälissä ja muutamaa minuuttia myöhemmin jo Saima pihalla!

Ponnistusvaiheessa epiduraalit oli jo suurimmalta osin haihtuneet, mutta se ponnistaminen oli mun mielestä silti ihan ok. Lähinnä karseeta paineentunnetta, jota se oma työntäminen helpotti. Mutta se imukuppihomma oli taas ihan väkivaltaa ja raastamista. Olin siihen asti käyttäytynyt ihan sivistyneesti ja vaan vähän voivotellut ja ähissyt, mutta kun rupesivat raastamaan sillä kupilla, niin huusin kuin hyeena. Miehen kanssa tätä myöhemmin puituani oon tulkinnut niin, että säikähdin sitä imukuppihommaa, kun se alko niin yhtäkkiä ja nopeasti. Se omassa hallinnassa ollut työntämistuntemus (joka oli siis ihan siedettävää) muuttui yhtäkkisesti karseeksi repeämisen ja raastamisen tunteeksi, joten friikkasin siitä. Mariaa avustanut toinen kätilö kuitenkin tuli mun pään viereen komentamaan, että nyt nainen silmät auki ja keskityt ja työnnät, että puoli päätä on jo ulkona. (Mies sanoi, että tosiasiassa ehkä vain yksi kolmasosa, mutta valkoinen valhe oli paikallaan tässä kohdassa.) Se komentaminen tepsi, ja ikään kuin keräsin itteni ja seuraavalla supistuksella (se toinen veto) työnsinkin hampaat irvessä, minkä jälkeen pää olikin ulkona ja homma käytännössä siinä. Kovasti auttoi se, että Mies tsemppasi mua ihan täysillä. Tuli luottamuksen tunne, että jos kerta Mieskin on sitä mieltä, että se syntyy, niin se ei ainakaan valehtelis mulle, joten kai se sitten syntyy. :) Ruumiin ja hartiat kuulemma työnsin itte ulos, mutta sitä en oikeestaan ees tuntenut. Joutuivat leikkaamaan episiotomian, mutta ei tullut kuin noin 3 cm pitkä viilto. Ja mikään ei revennyt. Ulompaan häpyhuuleen tuli joku ihme nirhauma, jolle ei tehty mitään. Ennen episiotomiaa olivat tuikanneet jonkun paikallispuudutteen, mutta en tiedä, milloin se oli tapahtunut, koska koko se imukuppihomma oli musta ihan tasasen kamalaa.

Napanuoraveikkaus osui oikeaan, koska se oli tosiaan 2(!) kertaa Saiman kaulan ympärillä. Kun pää tuli ulos, kieputtivat heti napanuoran pois, minkä jälkeen työnsin siis lopun tytön itse. Tyttö rääkäsi heti ja sai minuutin pisteiksi 9 eli oli aivan priimakunnossa. Ei joutunut edes mihinkään tarkkailupöydälle vaan pääsi mun paidan alle heti. Eli siitä napanuorajutusta ei ollut onneksi mitään haittaa tytölle. Ja päähän ei tullut mitään pahkaa vaan vain pieni punoittava kohta päänahkaan.

Kun sain Saiman paidan alle, itkin Saiman kanssa kilpaa. En tässä vaiheessa itkenyt syntymää tai omaa lasta vaan helpotuksen tunnetta siitä, että se karsea väkivaltaoperaatio oli ohi. Vasta hetken päästä tajusin, että mullahan on sylissä liikkuva ja itkevä oma lapsi! Heti, kun tajusin katsoa tyttöä, huomasin, että se näytti IHAN samalta kuin siinä 3D-ultran kuvassa. Mies oli ihan samaa mieltä, että tuttu tyttöhän sieltä tuli. :)

Istukka ei ihan heti meinannut ruveta syntymään, joten Maria tuikkasi mun takapuoleen 4 nuppineulanpään kokosta pikkusta tablettia, jotka kuulemma sieltä peräsuolen limakalvolta imeytyvät tosi nopeasti ja saavat kohdun supistamaan vielä vähän, jotta istukka tulee ulos. Hassusti alapää oli kokonaisuutena niin hellänä, että ulvahdin joka kerta, kun Maria edes sipaisi jotain kohtaa edes sielläpäin. Vetelin ilokaasua vielä istukan synnyttämiseksikin, mutta vaikka tunsin jotain epämäärästä kipua, en pystynyt mitenkään erottamaan, että milloin se istukkajöötti sieltä oikein muljahti ulos. (Se näyttää muuten siltä, että olis synnyttänyt suurin piirtein oman maksansa tai vastaavan!) Istukan syntymiseen meni noin puoli tuntia. Jahka olin toipunut siitä imukuppishokista ja tajunnut, että mulla on elävä Saima sylissä, tuli heti kauhea suojeluvaisto. Kun vetelin ilokaasua, niin pidin päätä sivulla, jotta ”Saima ei joudu hengittämään sitä”. Mariaa ja Johania tämä huvitti jonkin verran. :)

Kokonaisuutena synnytyksestä on sanottava, että kaiken muun paitsi ne viimeset 3 minuuttia voisin tehdä uudelleen milloin tahansa, koska se oli ihan ok. Mutta toi imukuppiveto oli ihan hirveetä, enkä olis sitä varmaankaan kestänyt kovin monta minuuttia pitempään. Tuntu siltä, että kaikki kolme rööriä repeää kerralla. Tosiasiassa mikään paikka ei revennyt yhtään. Tekivät pienen siistin episiotomian, joka riitti. Ja tikkejä kymmenkunta.

Tikkausvaiheessa kahdi-Johan lähti nukkumaan, koska ”on jo nähnyt tikkauksen”, joten jäimme Maria-kätilömme kanssa nelistään saliin. Marialle ei tullut koko loppuvuorosta yhtään muita asiakkaita, joten hän hengaili meidän kanssa salissa syntymästä puoli seitsemään asti eli neljä tuntia. Ensin tikkasi minut ja sitten kääräsi limaisen Saiman kapaloon ja antoi Miehelle nojatuoliin syliin. Saima kerkes kelliä mun päällä melkein pari tuntia! Sen jälkeen Maria kävi hakemassa jostain muualta sellaisen vaunun, jossa oli lapsen mittailuun tarvittavat vehkeet ja vaatteet ynnä muut valmiina. Pesivät, mittasivat ja pukivat sitten Saiman kaksistaan Miehen kanssa. Kun mut oli tikattu ja Saima otettu pois mun päältä ja annettu isälleen, otin minä kameran ja räiskin kuvia nojatuolissa chillaavasta isästä ja tyttärestä. Samoin kurottelin sängystä istumaan, jotta sain kuvia, kun pesivät ja mittailivat Saimaa. Kerrankin oli jotain konkreettista hyötyä, että kamerassa on hyvä zoomi! Ittekin vähän vaikea uskoa, että niinkin hyvät kuvat on ottanut juuri synnyttänyt äiti parin-kolmen metrin päästä sängystä, heh.

Mies pääsi muuten apumiehen hommiin tikkausvaiheessa. Sisempiä tikkejä varten Maria laitto puudutuspiikin, joten niitä tikkejä en tuntenut laisinkaan. Pintatikkejä varten tarvittiin pintapuudutussuihketta, joka oli siitä Marian käden ulottuvilta nostettu jonnekin kaappiin. Mies sitten kaiveli kaappeja ja löysi pullon. Sitten kätilö hanskat kädessä siellä mun haarovälissä katsahti Mieheen ja kysyi varovasti: ”Voiskohan isä...? Haittaiskohan äitiä, jos isä...?” No kumpaakaan ei tosiaankaan haitannut, joten Mies sitten suihkutteli sitä puudutetta aina sinne kohtaan, jonne Maria hanskakäsillään osoitti. Paljon nopeamminhan tämä näin meni, kuin että Maria olis joutunut suihkuttamaan itse ja sitten taas vaihtamaan hanskat. Ja kun kerta Marian lisäksi vielä Mieskin sanoi, että se tikkaus näyttää tosi siistiltä, niin pakkohan se oli sitten uskoa itsekin. (Kun samana päivänä myöhemmin tiirailin sitä tikkausta peilin kautta, niin se oli kyllä todella siisti!)

Vaatetettu Saima kapaloitiin uudestaan, ja sitten se nukahti pieneen sänkyynsä. Minä kävelin pissalle (onnistui taas!) ja suihkuun, tosin suihku oli hoidettava istualtaan, koska pyörrytti sen verran. Ja sitten saatiin syödä Marian tuoma aamiainen. Noin klo 6.30 eli 4 tuntia syntymän jälkeen Maria saatto meidät yläkertaan perheosastolle.

Maria-kätilö sanoi, että ilman tota napanuoraa kaulan ympärillä olisin kuulemma saanut ihan varmasti ipanan ulos ihan itte, kun se kerta eteni niin jouhevasti ne ekat 10 minsaa. Eivät tietenkään voineet kuitenkaan antaa mun työnnellä sitä rauhassa ulos, jos kerta sydänäänet laski, joten pakko oli saada nopsaan ulos. Mutta kätilö sanoi lohdutukseksi, että seuraava synnytys (mikäli ei napanuoraa ympäri) menee varmasti oikein mukavasti, että kuulemma osaan työntää hyvin ja paikat aukee kivasti. No toivotaan niin, että seuraava ipana ei saa itteään samalla tavalla solmuun.

Siitä ponnistamisesta vielä sen verran, että sain ohjeeksi ponnistaa ”kuin isoa kakkapökälettä”. Niillä ohjeilla tyttö etenikin heti ekasta ponnistuksesta, mutta samalla myös tunsin, kuinka pää etenee, ja seuraavan ponnistuksen pystyinkin kohdistamaan tarkemmin siihen päähän. Mutta jos en olis tuntenut sitä pään liikettä, niin näemmä kuvitteellisen kakan äkistäminen olis mennyt ihan oikealle tontille joka tapauksessa.

Eli: Synnytyksen kesto 7 h, ponnistusvaihe 20 min, Saima 50 cm, 3492 g ja päänympärys 35,5 cm.

EDIT: Vielä mukaan pakatuista jutuista: Ei syöty rusinoita eikä paineltu akupisteitä taikka lämmitetty kaurapussia. Olin kuvitellut, että synnytykseen liittyy paljon odottelua, selän hierontaa ja jumppapallon päällä istuskelua, mutta tämä eteni niin vauhdilla, että ihan hujauksessa oltiin jo epiduraalissa. Mutta kun meikäläiset oli eka kertaa näissä hommissa, niin hyvähän tietty oli, että mukana oli ties mitä kamaa. :) Ainoa käyttöön tulleista jutuista oli radiotaajuuksien lista, joilla säädettiin Groove FM soimaan.

***

Kirjottelen toipumisesta sitten seuraavassa postauksessa, jahka kerkiän ja jaksan.

Jos jollain on omia kokemuksia imukupista (Kiwi- tai joku muu), niin kertokaa. Tai jos on jotain kysymistä, niin kysykää.

Mahetsu kokemus!!

***

EDIT 15.12.2008: Tässä vielä lauantaina 15.11. otettu viimeinen virallinen mahakuva. Kun tätä otettiin, oli todella sellanen fiilis, että tämä jää viimeseksi. Ja niinhän se jäi.

tiistai 2. joulukuuta 2008

Tää on niiiiiiiin ristiriitasta...

Täytyy varmaan laittaa joku elonmerkki tänne blogiin.

Nää ekat pari viikkoa on kyllä olleet tosi omituisia. Meikäläisen fyysinen toipuminen sujui tosi nopeasti mutta psyykkisen kanssa vähän kamppaillaan. Edelleen itkettää joka päivä ja ihan mikä tahansa asia. Välillä unohdan, että Saima on olemassa. Välillä kaipaan lapsetonta elämää, jolloin saattoi käydä suihkussakin silloin, kun itse halusi. Ja kun tyttö nukkuu, niin vähän väliä pitää käydä vilkuilemassa, että hengittäähän se, ja toteamassa, että joo, on se vaan edelleen maailman suloisin lapsi. Että miten sattuikaan tällanen säkäri, että saatiin Naistenklinikalta juuri se ihanin lapsi meidän matkaan. :D

Tänään on toinen päivä, kun oon kaksistaan Saiman kanssa. Mies palasi siis töihin. Välillä meinaa epätoivo iskeä (ja nälkä, jano ja vessahätä) ja välillä taas oon pakahtua onnesta ja rakkaudesta. Ja välillä toimin täysin mekaanisesti ja koitan vaan saada hommat hoidettua niin, että tyttö rauhottuu ja mulla ei lähtisi järki.

Pikainen summa summarum: äidin fysiikka OK, psyyke vaihtelee, tytön kunto ja vointi (ja varsinkin elinvoima) erittäin OK


Muistilapuksi itselle: Jahka jaksan, pystyn ja kykenen, kirjoitan seuraavista aiheista:
- synnytys
- fyysinen toipuminen
- Mies ja parisuhde
- jotain muuta? onko toiveita?
Blog Widget by LinkWithin