perjantai 25. huhtikuuta 2008

Tasasta

RV 10+4

Tuli näemmä vähän rakoa kirjotteluun. Ja ehkä siksi, että ei oo oikein mitään kerrottavaa. Olo on tasottunu sellaseksi, että 2 - 3 kertaa viikossa lentää vielä aamuoksu, muuten on ihan hyvä olo. Välillä jotkut ruuat käyvät nenään, mutta kun vaan ei syö mitään, mikä vähääkään ällöttää, niin kamat pysyy sisällä. Lämmin ruokakin tulee syötyä joka päivä. Mutta soisi noitten aamuoksujenkin jo loppuvan. Nimittäin keskiviikkoaamuna, kun kampesin itteni aamujunaan, jouduin syöksymään puolijuoksua junan vessaan yrjölle. Tajusin sentään napata vesipullon matkaan, koska sillä junan vedellähän ei voi purskutella. Oli sekunneista kiinni, että sain oksun edes sinne lavuaariin osumaan. Junan raanavesi oli näemmä tosi lämmintä ja tuli aika heikolla paineella, mutta jugurttioksut menivät nätisti lavuaarista sisään, ja päälle purskuttelin vesipullosta suun puhtaaksi. Pikkasen kuitenkin hävetti, kun melkein heti perään samaan vessaan meni toinen ihminen, mutta lämpimän oksun lemahdus oli ilmeisesti liikaa, koska henkilö kääntyi ovella nenäänsä nyrpistäen takaisin ja suuntasi johonkin toiseen vessaan...

Viime viikonloppuna oltiin äitini luona käymässä. Meinasin tappaa äidin ainakin noin 10 kertaa, kun se vaan oli niin rasittava niin monella eri tapaa. (Ennen raskautta tappohaluja oli ehkä 3 krt/vierailu.) Miehensä taas oli mitä herttaisin ja normaalein ja oli kovin huolestunut koko ajan siitä, miten voin. Äitini suhtautui oksenteluihini ja heikotuksiini kiinnittämättä mitään huomiota niihin. En jaksa nyt enempää jaaritella, mutta noin niinku yleisesti ottaen äitini on täysin kykenemätön minkäänlaiseen empatiaan minkään suhteen. Ja täysin kykenemätön hyväksymään saati sitten ymmärtämään, että jollain ihmisellä (omat lapset, ystävät, kuka tahansa) voisi mennä mikään asia missään määrin huonosti tai vastoin suunnitelmia. Jos jollakulla tapahtuu suorastaan joku epäonnistuminen, koittaa äitini kartella koko aihetta ja tilannetta ja ikään kuin mitätöidä koko tapahtuman. Ainoastaan silloin, kun hänellä on itsellään joku vastaava kokemus, voi jollekulle herua hieman myötätuntoa.

Rambling on: Kerron nyt kuitenkin yhden esimerkin, elikkä kun mulla havaittiin vuonna 2000 sappikivet ja sappirakko leikattiin vasta 2002, niin vuosien 1999 - 2002 aikana kerkesin käydä useampaan kertaan keikan sairaalassa päivystyksessä sappikipujen takia. Aluksi sairaalakeikat johtuivat siitä, että aina luultiin, että on umpisuoli. Kun myöhemmin saatiin diagnoosi, niin vaikka mulla oli jokaisessa laukussa ja taskussa lääkkeitä, niin kaikkiin sappikohtauksiin nekään eivät tepsineet ja lopulta piti mennä sairaalaan. Itseäni ahisti melko paljon, kun koin olevani kuin joku nitroja kantava mummo, kun kohtaus tosiaan saattoi alkaa ihan missä tahansa. Kertaalleen jouduin ulkomaillakin sairaalaan, kun kohtaus oli niin raju, että taju meni kivusta. Äitini ei koskaan oikein halunnut käsittää, mistä oli kyse, ja hän piti ruokavaliovaatimuksiani lähinnä kiusantekona ja osoituksena siitä, että minulle ei mikään kelpaa.
Pari vuotta sitten äidillänikin havaittiin sappikivet, ja hän sai tuta, miltä sappikohtaukset tuntuvat (kun puristava kipu vain pahenee ja pahenee esim. 4 tunnin ajan ja on lopulta niin pahaa, että joskus menee jopa taju). Äitini itse mm. vertasi kipua supistuskipuihin ja sanoi, että ne sentään lakkaavat hetkeksi, mutta sappikipu vain puristaa ja puristaa lisää. Niin siis vasta itse saatuaan sappikipumaistiaisen äitini kysyi, että oliko sulla tosiaan näin pahoja kuin mulla, kun mulla oli ihan todella kamalia. Olin itte vähän että mitä perkelettä kuvittelet, että luuletko, että huvikseni kannoin niitä lääkkeitä ja olin tarkka syömisistä, että luuletko, että ihminen tilaa esim. ittellensä ambulanssin, jos ei ihan oikeasti satu??!!??!!
Eli että siis vasta, kun äitini kokee jonkun jutun itse, saattaa häneltä herua pikkuriikkisen ymmärrystä jollekin toiselle. Mutta pääsääntöisesti kaikenlaiset vastoinkäymiset (työ/terveys/koulu/parisuhde/mikätahansa) hän mieluiten ohittaa ja jättää huomiotta, koska ilmeisesti tällaiset "poikkeamiset onnistumisen polulta" häntä niin kovasti ahdistavat.

Mutta joo, yllä olevaa taustaa vasten lähinnä vitutti vierailla äitini luona.
Ja vielä yks juttu: Kun ennen viikonloppua soitin ja ilmoitin, millä junalla tullaan, niin samalla sanoin, että pyydän jo etukäteen anteeksi, kun en varmaan sitten pysty syömään kaikkea, että joudun ihan hajun perusteella valitsemaan, meneekö alas vai ei. Äitini vastaus: "No eihän sulle koskaan aikaisemminkaan oo kaikki kelvannut, vaan ainahan sinä olet täällä valikoinut, mitä syöt."

Puuh, ei enää äidistä. Pyydän anteeksi, jos joku raukka tuli lukeneeksi koko valitusvirren... :)

Ei kommentteja:

Blog Widget by LinkWithin