perjantai 25. huhtikuuta 2008

Vauvasta ja pakkauksesta

RV 10+4

Ja ai niin tosiaan, shrimpistä tuli tällä viikolla sikiö! Kymppiin astihan sitä kutsuttiin vasta alkioksi. Ehkäpä nyt alankin sitten puhua vaikka nysästä, kun shrimp viittaa niin niihin alkuvaiheisiin. :)

Täällä on muuten kuvia tämän vuoden vauvapakkauksesta (kieltäydyn systemaattisesti kutsumasta sitä äitiyspakkaukseksi, koska musta ne tavarat on tarkoitettu vauvan eikä äidin hoitoon ja tällä vuosituhannella kuvittelisin, että kummankin vanhemman on tarkoitus sitä vauvaa hoitaa). Viimevuotisessa pakkauksessa oli muistaakseni joku mun mielestä ihana vihreävalkoraitainen asu, mutta tänä vuonna on tollanen keltaoranssi. En oo mikään oranssin ystävä (ja toisaalta mullehan toi vaate ei ollutkaan tarkoitettu), mutta toisaalta eivätpä nuo pakkauksen vaatteet vauvan ainoiksi vaatteiksi jää.

Ja on muuten tosi outoa, että noi pakkaukset on aina täynnä niin "neutraaleja" värejä. Miksei joukossa ole yhtään esim. sinistä tai yhtään punaista vaatetta? Ai ettei vaan joku poikavauva joutuisi pukeutumaan punaiseen tai tyttövauva siniseen? Oon ite aivan kategorisesti vastaan kaikenlaista värikoodausta tai lelukoodausta. Ollaan tästä Miehen kanssa puhuttu monta kertaa, ja onneksi ollaan samoilla linjoilla. Tarkoitus on, että meidän lapsella/lapsilla on kaiken värisiä vaatteita ja kaikenlaisia leluja. Siinä vaiheessa, kun ite osaavat jotain valita, niin voihan olla, että tyttö vaikka haluaa vaaleanpunaiseen pukeutua, mutta se on sitten oma valintansa tarjolla olevista vaatteista. En pysty yhtään ymmärtämään sitä, että osa vanhemmista ostaa lapsille tarkoituksella pelkästään "tyttöjen" värejä ja "poikien" värejä. Vastaavasti toinen äärilaitakaan, että puetaan lapsi pelkästään "neutraaleihin" väreihin (kuten ton pakkauksen väriskaala), ei ole musta yhtään sen parempi. (Tai sitten sekään, että puetaan tyttö kategorisesti "poikien" väreihin tai toisinpäin.) En todellakaan halua olla ylläpitämässä näitä ns. sukupuolinormeja, jotka näemmä jo pienestä asti opettaa, millainen tytön tai pojan pitää olla. Olen käsittänyt, että jo sairaalassakin vauvat koodataan vaaleanpunaisiin ja -sinisiin!

Tuleekin mieleen, että pukevatko vanhemmat lapsiaan näihin tyttöjen ja poikien väreihin kenties suojellakseen itseään? Ettei vaan kukaan ajattelisi, että meidän lapsi ei ole normaali? Ainakaan lasta itseään tuskin auttaa tunkea hänet vauvasta asti tiettyyn normiin. Sitä suurempi kai on vaikeus hyväksyä itsensä, mikäli jollain osa-alueella ei jossain vaiheessa elämäänsä sitten sovikaan näihin "normeihin".

Tasasta

RV 10+4

Tuli näemmä vähän rakoa kirjotteluun. Ja ehkä siksi, että ei oo oikein mitään kerrottavaa. Olo on tasottunu sellaseksi, että 2 - 3 kertaa viikossa lentää vielä aamuoksu, muuten on ihan hyvä olo. Välillä jotkut ruuat käyvät nenään, mutta kun vaan ei syö mitään, mikä vähääkään ällöttää, niin kamat pysyy sisällä. Lämmin ruokakin tulee syötyä joka päivä. Mutta soisi noitten aamuoksujenkin jo loppuvan. Nimittäin keskiviikkoaamuna, kun kampesin itteni aamujunaan, jouduin syöksymään puolijuoksua junan vessaan yrjölle. Tajusin sentään napata vesipullon matkaan, koska sillä junan vedellähän ei voi purskutella. Oli sekunneista kiinni, että sain oksun edes sinne lavuaariin osumaan. Junan raanavesi oli näemmä tosi lämmintä ja tuli aika heikolla paineella, mutta jugurttioksut menivät nätisti lavuaarista sisään, ja päälle purskuttelin vesipullosta suun puhtaaksi. Pikkasen kuitenkin hävetti, kun melkein heti perään samaan vessaan meni toinen ihminen, mutta lämpimän oksun lemahdus oli ilmeisesti liikaa, koska henkilö kääntyi ovella nenäänsä nyrpistäen takaisin ja suuntasi johonkin toiseen vessaan...

Viime viikonloppuna oltiin äitini luona käymässä. Meinasin tappaa äidin ainakin noin 10 kertaa, kun se vaan oli niin rasittava niin monella eri tapaa. (Ennen raskautta tappohaluja oli ehkä 3 krt/vierailu.) Miehensä taas oli mitä herttaisin ja normaalein ja oli kovin huolestunut koko ajan siitä, miten voin. Äitini suhtautui oksenteluihini ja heikotuksiini kiinnittämättä mitään huomiota niihin. En jaksa nyt enempää jaaritella, mutta noin niinku yleisesti ottaen äitini on täysin kykenemätön minkäänlaiseen empatiaan minkään suhteen. Ja täysin kykenemätön hyväksymään saati sitten ymmärtämään, että jollain ihmisellä (omat lapset, ystävät, kuka tahansa) voisi mennä mikään asia missään määrin huonosti tai vastoin suunnitelmia. Jos jollakulla tapahtuu suorastaan joku epäonnistuminen, koittaa äitini kartella koko aihetta ja tilannetta ja ikään kuin mitätöidä koko tapahtuman. Ainoastaan silloin, kun hänellä on itsellään joku vastaava kokemus, voi jollekulle herua hieman myötätuntoa.

Rambling on: Kerron nyt kuitenkin yhden esimerkin, elikkä kun mulla havaittiin vuonna 2000 sappikivet ja sappirakko leikattiin vasta 2002, niin vuosien 1999 - 2002 aikana kerkesin käydä useampaan kertaan keikan sairaalassa päivystyksessä sappikipujen takia. Aluksi sairaalakeikat johtuivat siitä, että aina luultiin, että on umpisuoli. Kun myöhemmin saatiin diagnoosi, niin vaikka mulla oli jokaisessa laukussa ja taskussa lääkkeitä, niin kaikkiin sappikohtauksiin nekään eivät tepsineet ja lopulta piti mennä sairaalaan. Itseäni ahisti melko paljon, kun koin olevani kuin joku nitroja kantava mummo, kun kohtaus tosiaan saattoi alkaa ihan missä tahansa. Kertaalleen jouduin ulkomaillakin sairaalaan, kun kohtaus oli niin raju, että taju meni kivusta. Äitini ei koskaan oikein halunnut käsittää, mistä oli kyse, ja hän piti ruokavaliovaatimuksiani lähinnä kiusantekona ja osoituksena siitä, että minulle ei mikään kelpaa.
Pari vuotta sitten äidillänikin havaittiin sappikivet, ja hän sai tuta, miltä sappikohtaukset tuntuvat (kun puristava kipu vain pahenee ja pahenee esim. 4 tunnin ajan ja on lopulta niin pahaa, että joskus menee jopa taju). Äitini itse mm. vertasi kipua supistuskipuihin ja sanoi, että ne sentään lakkaavat hetkeksi, mutta sappikipu vain puristaa ja puristaa lisää. Niin siis vasta itse saatuaan sappikipumaistiaisen äitini kysyi, että oliko sulla tosiaan näin pahoja kuin mulla, kun mulla oli ihan todella kamalia. Olin itte vähän että mitä perkelettä kuvittelet, että luuletko, että huvikseni kannoin niitä lääkkeitä ja olin tarkka syömisistä, että luuletko, että ihminen tilaa esim. ittellensä ambulanssin, jos ei ihan oikeasti satu??!!??!!
Eli että siis vasta, kun äitini kokee jonkun jutun itse, saattaa häneltä herua pikkuriikkisen ymmärrystä jollekin toiselle. Mutta pääsääntöisesti kaikenlaiset vastoinkäymiset (työ/terveys/koulu/parisuhde/mikätahansa) hän mieluiten ohittaa ja jättää huomiotta, koska ilmeisesti tällaiset "poikkeamiset onnistumisen polulta" häntä niin kovasti ahdistavat.

Mutta joo, yllä olevaa taustaa vasten lähinnä vitutti vierailla äitini luona.
Ja vielä yks juttu: Kun ennen viikonloppua soitin ja ilmoitin, millä junalla tullaan, niin samalla sanoin, että pyydän jo etukäteen anteeksi, kun en varmaan sitten pysty syömään kaikkea, että joudun ihan hajun perusteella valitsemaan, meneekö alas vai ei. Äitini vastaus: "No eihän sulle koskaan aikaisemminkaan oo kaikki kelvannut, vaan ainahan sinä olet täällä valikoinut, mitä syöt."

Puuh, ei enää äidistä. Pyydän anteeksi, jos joku raukka tuli lukeneeksi koko valitusvirren... :)

maanantai 14. huhtikuuta 2008

Ai niin, unohtu kertoa...

RV 9+0

...että kerrottiin toissa päivänä eli lauantaina myös Miehen vanhemmille. Näillä mun appivanhemmilla on jo 2 lastenlasta ennestään, joten niin supererikoista tää ei enää oo, mutta hyvillään olivat tietty kuitenkin. Olivat jopa vähän jo arvelleetkin jotain tän suuntaista, kun syksyksi oli suunniteltuna pientä yhteistä reissua, mutta me oltiin porukan ainoat, jotka eivät olleet varanneet vielä lippuja. Mahdollisesta pääkaupunkiseudulle muutosta eivät ehkä niinkään hyvillään, mutta kaiketi kuitenkin ymmärsivät, että ihmisten pitää mennä sinne, mistä saavat töitä. Molemmat pitää meitä kuitenkin edelleen jonkin sortin höyrypäisinä idealisteina, joilla ei oo käsitystä tosielämästä, kun Mies meni mainitsemaan, että Espoosta/Helsingistäkin etsitään sitten asunto sellaiselta paikalta, ettei tarvita autoa. "Kuulkaa kyllä te sen vielä joudutte hankkimaan, kun pitää lasta kuskata..." jne. Noh, ittelläni ei ole ajokorttia ideologisista syistä, ja melkosia juttuja pitää tapahtua, että tekisin sellaisia valintoja, että auton joutuisin hankkimaan. Miehen autokieltäymys perustuu taas siihen, että se on yksinkertaisesti maailman huonoin investointi ja lisää kuukausikuluja aivan hervottomasti. Että kun sitä kuitenkin ihan itte saa päättää, missä ja miten asuu, niin mieluummin sitten niin, ettei autoa tarvita. Ja Mieheltä puuttuu myös onneksi se näemmä yllättävänkin yleinen miesgeeni, jonka vuoksi pitää ostaa auto ja yleensä vielä isompi auto kuin olis tarvis.

Mutta joo. Nyt siis molemmat isovanhemmat tietää.

Odotuksen ihanuutta

RV 9+0

Oksentelen edelleen aamuisin, vaikka noudatetaankin edelleen kaavaa, että rannekkeet ja jugurtti sänkyyn, mutta sentään pystyn syömään jo lähes joka päivä lämpimän aterian. Mulla ei oo koskaan mitään finnejä, mutta nyt otsa on täynnä jotain näppylää. Mun hiki ei normaalisti haise oikein miltään, mutta nyt jos unohdun suihkun jälkeen hillumaan kylpytakki päällä puoli tuntia, niin jo haisee niin kamalalta, että pitää pestä uudelleen kainalot, ennen kuin laittaa dödöä. Mulla ei oo koskaan ummetusta, mutta nyt on ollut pari sellasta elämän mittasta työstösessiota tuolla vessassa, ja jos tolla punkeamisella ei saa ittelleen peräpukamia, niin ei millään. Mun tissit on kasvaneet ja niitä aristaa välillä. Ihan kuin uus murrosikä voi helevetti!!!!

Tänään on eka työpäivä saikun jälkeen, tosin täytyy tunnustaa, että aika rennosti oon alottanut... Yritän olla nyt stressaamatta ja ajatella, että oon tänä talvena tehnyt jatkuvasti yli 50-tuntisia viikkoja, että otan nyt sitten vaikka vähän takasin. Aamupäivällä oli se eka varsinainen neuvola. Mieskin tuli mukaan. Se neuvolan terkka on kyllä ihan huippumukava ja jotenkin ihanan täysjärkinen. Halusi isänkin kuullen vielä puhua läpi näitä ns. kieltoja ja suosituksia, tosin jokaisen perään sanoi, että mikään ei ole ehdotonta. Ainoa, josta terkka haluaisi pitää kiinni, on maksaruuat, mutta kun en syö lihaa muutenkaan, niin ei tuu maksaakaan syötyä. Vähän vielä juteltiin niistä ruokajutuista, ja sushista sanoi, että ei mitään syytä olla syömättä sushia, että ylipäätään Suomessa ravintolaruuasta on aika mitätön riski saada yhtään mitään, että monet muut riskit ovat paljon suurempia. Ja liikunnasta sanoi sen verran, kun kattoi mun lajeja (tennis, pyöräily, jooga, jumpat, kuntosali), että tee mitä tahansa niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Muistutti kuitenkin, että koska raskaushormonit pyrkivät löysäämään kaikkia niveliä (jotta se hervoton pää mahtuu joku päivä sitten tulemaan tuolta lantiosta ulos), niin kannattaa tiedostaa se, ettei tuu vahingossa repineeksi selkäänsä rikki.

Alan muuten ehkä vähitellen päästä sinuiksi tän ajatuksen kanssa, että mun sisällä on elämää. Täysin absurdihan tää koko ajatus tietty on edelleen, mutta nyt ei enää kuitenkaan silleen aktiivisesti ahista eikä myöskään oma keho niin paljoa ällötä. Mies on jotenkin niin silmittömän innoissaan, että jo pelkästään Miehen höpinöiden kuunteleminen antaa paremmat fiilikset. Nyt on mulle iskenyt se vaihe päälle, että oon ihan varma, että koko shrimp on jo kuollut ja melkein ootan jo sitä, että kohta alkaa veret valua. Sanoin tuolla terkallakin tästä, että tuntuu aivan uskomattoman pitkältä ajalta oottaa 7.5. asti, jollon on eka lääkäri, joka sitten kuuntelee niitä sydänääniäkin. Terkka sanoi siihenkin jotenkin tosi kivasti, että nää pelot on aivan normaaleja ja on tosi hyvä, että ne sanoo ääneen. Sanoinkin siihen sitten, että on niin kiva, kun toi Mies jaksaa kuunnella näitä mun urputuksia ja aina tsempata.

Harmittaa vähän, että toi meijän terkka menee tänään johonkin jalkaleikkaukseen ja on noin 10 viikkoa saikulla. Ens kerralla on siis joku sijainen sitten. Ja toisaalta meillä on tässä vähän erikoinen tilanne muutenkin, kun voi olla, että muutetaan vielä kesän aikana Helsinkiin/Espooseen, koska näyttää siltä, että Mies ei saa töitä täältä Tampereelta. Toisaalta tää oli vain ajan kysymys, kun mulla on kuitenkin vakkaripaikka Espoossa, niin äippäloman jälkeen en ehkä haluais reissata enää muutenkaan. Tai ainakaan en pystyis enää kotona tekemään töitä, kun täällä olis oven takana ipana ja Mies. (Mies siis haluaa jäädä kotiin sen jälkeen, kun minä meen takasin töihin.) Että siis vaikka Mies sais töitä Tampereelta, niin sitten äippäloman jälkeen mun pitäis vuokrata joku työhuone tai jotain. Eli näillä näkymin siis siirrymme pääkaupunkiseudulle kesän aikana. Ja siellä sitten tulee uus terkka vastaan kumminkin.

No joo. Eipä muuta updeittiä tänään. Mutta sopis kuitenkin nyt loppua tän yrjöilyn, vaikkakin hyvinhän tää on näillä rannekkeilla (tai muuten) jo vähentynytkin.

torstai 10. huhtikuuta 2008

Ruokakeskustelu jatkuu

RV 8+3

Koska postauksiin tulee niin mielenkiintoisia kommentteja, ajattelin, että teen taas uuden postauksen, jotta ajatuksia ei tarvitse kaivaa kommenttiketjuista.

Elinainen kommentoi edelliseen:
"Sellaiset ihmiset, kuten allekirjoittanut, jotka ovat joutuneet keskeyttämään raskauden esim. sikiön rakennepoikkeavuuden takia.... me seisomme vaikka päällämme jodlaten saksan kansallishymiä juoden samalla etikkaa sen koko 9 kuukautta jos se takaa meille terveen lapsen syliin."

Vastaan Elinaiselle nyt tässä:
Olen todella pahoillani, että sinun on pitänyt käydä tuollainen kokemus läpi. En pysty edes kuvittelemaan, kuinka hirveä tilanne on sinulle ollut. En kuitenkaan lainkaan ymmärrä vihjaustasi siitä, että sellaiset ihmiset kuin me, jotka emme ole kokeneet jotain yhtä kamalaa, haluaisimme jotenkin vähemmän panostaa siihen, että lapsemme syntyy terveenä.

Tällä ruokakeskustelulla olen yrittänyt tuoda esiin sitä, että EI OLE OLEMASSA totuuksia siitä, mikä on tai ei ole sopivaa ruokaa raskaana oleville. Se, mitä Suomessa neuvolassa sanotaan, EI OLE sen todempaa tietoa kuin se, mitä vaikkapa Japanissa, Ranskassa tai USA:ssa sanotaan. Se, että jossain ravintolassa on ns. raskaana olevien annoksia, on vain kyseisen ravintolan tulkinta jonkun terveysviranomaisen antamista neuvoista. Ja kuten jo moneen kertaan on todettu, antavat eri maiden terveysviranomaiset erilaisia, jopa vastakkaisia neuvoja. Tilastojen valossa esimerkiksi ravintolassa tarjotusta kanasta saa helpommin ruokamyrkytyksen kuin kalasta, mutta ilmeisesti minkään maan terveysviranomaiset eivät kehoita raskaana olevia välttämään kanan syöntiä.

On mielestäni melko härskiä edes vihjailla, että jotkut äidit kuuluisivat "sellaisiin ihmisiin", jotka välittävät sisällään kasvavasta lapsesta enemmän kuin toiset vastaavassa tilanteessa olevat. Eiköhän kuka tahansa tuleva äiti pyri elämään siten, että lapsi syntyy terveenä ja jatkossa myös elää terveenä. (Jätän nyt huomiotta alkoholistit, huumeidenkäyttäjät ja mielenterveysongelmaiset, mutta tämän varmaan kaikki ymmärsivät muutenkin.)

EDIT: Vielä jatkoa aiempiin ajatuksiin:
Ruokaan liittyvät riskit ovat vain pieni osa kaikista riskeistä, joille äiti voi sikiönsä altistaa. Esimerkiksi juuri liikenne tappaa sikiön (ja samalla äidin) varmemmin kuin mikään syöty tai syömättä jätetty ruoka. Täytyy myös muistaa, että jos jotain ruokaa jätetään syömättä, jäävät myös ko. ruuassa oleva hyvät ominaisuudet silloin saamatta. Millään viranomaisella missään maassa ei ole tarjota täydellisen oikeaa kaavaa sellaiseen elämään, jolla maksimoidaan terveen lapsen syntymän todennäköisyys. Jos takerrutaan vaikkapa nyt "oikeaan" ruokavalioon, pyritään vaikuttamaan vain yhteen pieneen osaan mahdollisista riskeistä. Myös stressillä on kiistattomia vaikutuksia ihmisen fysiologiaan, joten tuskin myöskään esimerkiksi kohtuuton stressaaminen ruuasta parantaa pienen ihmisenalun selviytymismahdollisuuksia.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2008

Vielä ruuasta: ranskalaiset ja japanilaiset

RV 8+2

Kuten edellisen kirjoituksen kommenteissakin sanottiin, on tää ruokahysteria tosiaan täysin maariippuvaista. Mani kertoi, ettei juustomaa Sveitsissä mainittu juustoista mitään, ja Elina, että USAssa ei raskaana oleville suositella saunomista.

Bongasin NYTimesin artikkelin, jossa kirjoitettiin ranskalaisista ja japanilaisista. Ranskassa rouvat pistelevät pastöroimattomia juustoja ja myös viiniä kohtuudella, ja Japanissa sushi ei todellakaan mene pannaan, vaan sitä pidetään jopa erityisen terveellisenä ruokana odottajille. Ja japanilaiset ovat sentään terveintä kansaa tällä pallolla! Artikkelissa mainittiin myös, että esim. kanasta saa paljon suuremmalla todennäköisyydellä ruokamyrkytyksen kuin merenelävistä.

Artikkelissa kerrotaan, että USAssa raaka kala pitää lain mukaan flash-freeze eli jäädyttää nopeasti, koska se tappaa mahdolliset parasiitit. Eli kaikki USAssa tarjoiltava sushi ja sashimi on käynyt pakasteen kautta. Japanissa ei ihan taatusti ole näin, ja vähän tuntuu, että onkohan Suomessakaan. Tuskin.

Tätä sushi-juttua olin itse asiassa pohtinut itsekseni jo jonkin aikaa. RAKASTAN sushia, joten tuntuisi haikealta olla sitä ilman 9 kuukautta. Ja jotenkin arvelin kyllä, että japanilaiset odottajat eivät todellakaan lopeta raa'an kalan syöntiä, mitä arvelua tuo artikkelikin nyt siis tukee.

Kaikkeen tässä maailmassa liitty riski. Suurin osa tapaturmista sattuu omassa kodissa ja liikenteessä kuolee varmimmin, joten pitää varmaan jäädä seisomaan kotiovelle oven rakoon. :)


PS. Vähänkö on mahetsua, että pystyn nykysin taas olemaan kiinnostunut ruuasta. Tänä aamuna tuli kyllä taas ryöppyoksut, kun söin päivän alkuun korvikkeita enkä sitä armasta bulgarian jugurttia, mutta jugurtin jälkeen olo taas parani, ja lounaankin söin. Levittäkää rannekkeitten ilosanomaa kaikille onnettomille, jotka ilman niitä vielä tällä pallolla raskaana vaeltaa!!!

maanantai 7. huhtikuuta 2008

Juustoista ja listeriasta ja niin edelleen

RV 8+0

Edellisen kirjoituksen kommenteissa Juuri ja Nauris spekuloivat, mitä juustoja "saa" tai "ei saa" syödä raskaana ollessaan. Henk. koht. olen sitä mieltä, että kaikenlainen ruokavouhotus on aika turhaa. Ruokasuositukset näyttävät vaihtelevan vuodesta ja neuvolasta (ja varsinkin maasta) riippuen niin paljon, että on aika selvää, että kellään ei ole mitään oikeeta totuutta siitä, mikä on tai ei oo turvallista. (Esim. Espanjassa neuvolassa oli suositeltu olla syömättä punaista lihaa ja myöskin sanottu, että pyörällä ajo ei sovi raskaana oleville.)

Esimerkiksi Suomessa on suurempi todennäköisyys kuolla tänä vuonna liikenteessä kuin saada listerioosi. Silti neuvolassa ei sanota, että muistapa olla nyt sitten erityisen tarkkana liikenteessä, kun olet raskaana...

Listeriaan liittyen osa jaksaa myös muistuttaa salaatin lehtien pesemisestä. Tappaako/poistaako muka huoneenlämpöinen hanavesi mahdollisen listerian salaatinlehdestä? Enpä usko. Itse en ennen raskauttakaan tietenkään tykännyt multaa syödä, joten mullan poistamiseksi kyllä virautan salaattini edelleen. (Tosin viime viikkoina en ole salaattia syönyt sattuneesta syystä, mutta ehkäpä jo lähipäivinä. Ja toisaalta mistä sitä tietää, vaikka sitä multaakin vielä alkaa tehdä mieli, hehe.)

Ihan uteliaisuuttani kysäisin viime viikolla neuvolassa näistä ruokasuosituksista. Neuvolan terkka sanoi ihan suoraan, että turha ainakaan häneltä odottaa mitään listoja. Että hänen mielestään, kun pyrkii syömään puhdasta ja tuoretta ruokaa, niin hyvä näin, mutta tuotahan toki normaali järkevä ihminen tavoittelee muutenkin. Kysyin sitten vielä erikseen juustoista, johon terkka sanoi, että pyri syömään pastöroituja juustoja. Ja vielä erikseen vielä tarkensi, että jossain mainitut kielletyt tuorejuustot eivät sitten tarkoita mitään steriileissä tehdasolosuhteissa valmistettuja Crème Bonjoureja vaan lähinnä jotain kotona tai maatilalla kokkailtuja kotijuustoja. Että hän ainakin luottaa elintarviketeollisuuden valvontaan ja valmistusolosuhteisiin, jotka kenenkään kotona eivät varmasti ole yhtä steriilit. Umpiopakatuista kaloista mainitsi sen verran, että jos sellaista haluaa ostaa, niin kannattaa valita sellainen pakkaus, jossa viimeinen käyttöpäivä on mahdollisimman kaukana. Mutta näinhän taas normaalistikin ihminen kai toimii.

Omasta puolestani olen siis melko skeptinen näitten ruokarajoitusten suhteen. Jos jotain ei tee mieli, en aio syödä. Jos tekee, aion.

Söin oikeeta ruokaa!!

RV 8+0

Taas on maanantai, ja jo yhdeksäs viikko pyörähti käyntiin. Enää 2 viikkoa, niin shrimpiä saa kutsua sikiöksi!

Nää rannekkeet on kyllä huiput. Lauantaiset kahvittelut kavereiden luona meni siinä mielessä hyvin, että mulla ensinnäkin oli eka kertaa pitkään aikaan nälkä JA että mikään tarjolla ollut ei etonut (paitsi kahvi). Söin lohipiirakkaa, sinihomejuusto-yrtti-leipiä, karjalanpiirakoita munavoilla, tuulihattuja ja jopa kermakakkua! Isäntäpariskunnalle kuitenkin kärähdin, kun olin "unohtanut" oman alkumaljakuoharini keittiöön. Pariskunnan mies tuli huutelemaan olohuoneeseen, että hei sunko kuohari tonne on jäänyt. Minä siihen, että ohhoh niinpä varmaan jäi, ja palasin keittiöön, jossa rouva hihkaisi heti, että hei säähän unohit sen tänne ihan tahallas! :) No ei siinä sitten mitään, supateltiin siellä, että älkää pliis sanoko nyt kellekään, mutta näin tosiaan on, että kuohari menee nyt lavuaariin. Rouva kädenkäänteessä kaatoi lasiin pommacia tilalle ja lähetti takaisin olohuoneeseen. Siellä sitten siemailin pommacia muina miehinä.

Sunnuntaiaamuna kauhukseni bulgarian jugurtti oli loppu. Kuvittelin, että kun näin hyvä on mahameininki ollut jo muutaman päivän, että tuskin tässä mitään. Mies toi jugun sijaan sänkyyn maitoa ja banaania......jotka tulivat ammuksen lailla ylös noin puolen tunnin päästä. Mies veti saman tien vaatteet päälle ja lähti hakemaan kaupasta bulgarian jugurttia. Vedin sitten vielä jugurtinkin ja väkipakolla yhden paahtiksen, mutta kaikki tuli ihan ryöpyllä ulos taas tunnin sisään. Aamupäiväepisodin jälkeen olo kuitenkin helpottui sen verran, että käytiin kävelyllä (jonka aikana mun oli aivan pakko käydä ostamassa mehujää??!!). Kävelyn jälkeen tuli sellainen olo, että itse asiassa voisin ehkä syödä jopa lämmintä ruokaa tänään. Mies teki kana-peruna-sipuli-homejuusto-paistosta uunissa, ja meikä veti sitä sitten puolikkaan lautasellisen! Aivan mahtavaa! Ihan oikiaa ruokaa!!

Mitä tästä opittiin: Rannekkeet toimii, mutta aamu pitää silti aloittaa jugurtilla.

perjantai 4. huhtikuuta 2008

Töistä

RV 7+4

Varoitus: Sisältää loputonta jaarittelua ja itsereflektointia

Oon tällä viikolla tehnyt tunnin pari töitä joka päivä, kun kerta on ollut ihan hyvä olo varsinkin illemmalla. Muutenkin tuntuu, että nuppi sekoaa, ellei tee mitään järkevää. Ja muutenkin, eipä ne mun deadlinet mihinkään katoa, vaikka olisin saikulla, joten karmeampi kasa vaan juttuja eessä, jos en nyt tee mitään. Ja toisaalta mikäs tässä tehdessä, kun olokin kerta paranee joka päivä. (kop kop koputan puuta)

Jos jotakuta kiinnostaa, niin olen tutkija ja töihin kuuluu noin puolet ajasta oman väikkäriin liittyvää tutkimusta ja noin puolet konsulttityötä yrityksille. Yrityshommat on nyt saikulla ollessa sivussa ja kollegat hoitaa ne, mutta jos kusen omaan tutkimukseen liittyvät deadlinet, niin kärsin niistä ainoastaan itse. Oon kyllä ikikiitollinen, että pahin oksuhirveys on nyt (TOIVOTTAVASTI!!!) takanapäin, jotta pystyn nyt kuitenkin tekemään hommia vähän eteenpäin joka päivä.

Deadlineista vielä sen verran, että kun tämä varsinainen deadlinejen deadline on sitte marraskuun puolivälissä, niin sitä suuremmalla syyllä näitä tutkimusdeadlineja ei halua ryssiä. Kun on esim. yli vuoden pohjustanut ulkomaisen yliopiston kanssa yhteistä tutkimusta ja rampannut siellä monta viikkoa ja juuri saanut datan keruun käyntiin ja kolme yhteistä julkaisua suunniteltua, niin ihan just nyt ei huvita tippua tästä junasta. Menis ikään kuin koko pohjatyö hukkaan, jos ei tuloksena oliskaan julkasua/julkasuja, joissa on oma nimi kannessa. Ja nyt huhtikuun lopussa on yhden journalin erikoisnumeron deadline. Sain tähän special issuehen kutsun, mikä ei tietenkään tarkoita vielä hyväksymistä, mutta tätäkään en todellakaan halua ryssiä. Kirjotan sitte vaikka huhtikuun kaks viimestä viikkoa yötä päivää, jotta saan draftin submittauskuntoon huhtikuun loppuun mennessä.

Tässä saikulla on taas tullut pohtineeksi omaa suhtautumista työhön. Taas kerran on käynyt kristallin kirkkaaksi, että mun olis todella vaikea kuvitella semmoisia töitä, että niitä tehtäisiin vain työnantajaa ja palkkapussia varten. Pakon edessä tietysti ihminen tekee ihan mitä tahansa, mutta jos on pienintäkään valinnan mahdollisuutta, niin valitsen työn, jossa koko ajan opin uutta ja työ itsessään on mielenkiintoista. Rahallinen korvaus on mulle aivan toissijainen juttu työn sisältöön verrattuna. Palkkaa tietty on kiva, että tulee sen verran, ettei tartte miettiä joka kerta kaupassa käydessä juuston kilohintaa, mutta juurikaan enempää en sitä tartte, jos vain työ itsessään on kiinnostavaa.

Ja nyt ei enää siis todellakaan muuta.

Rannekkeet toimii ja elämä voittaa!

RV 7+4

Rannekkeet siis toimii! Kaikki iltaoksut on nyt jääneet pois ja kaksi kokonaista päivää KOKONAAN ilman oksua!!! Laitan rannekkeet aamulla jo sängyssä ja otan pois alkuillasta. Edelleen noudatetaan kuitenkin sitä, että Mies tuo bulgarian jugurtin ja vesilasin sänkyyn. Keskiviikkona vedin kyllä rannekkeet käteen jo sängyssä, mutta pissahädän takia päätin nousta ilman jugurttia. Vaikka heti vessan jälkeen syöksyin sohvalle makaamaan ja söin jugurtin siellä, niin kosto oli suloinen, nimittäin yli puoleen päivään asti kuljin vähintään tunnin välein yrjöllä ja vapisin peiton alla.

Niin siis tiistaina kävin neuvolassa, mikä oli miellyttävä ja helpottava kokemus. Hirvittävän mukavalta vaikutti tämä ehkä noin 35-vuotias terkka, joka murteen perusteella tulee jostain Lappeenrannan lähettyviltä. Mun edellinen saikkuhan loppui maanantaina, joten terkka kirjotti 2 päivää lisää ja varas ajan mun omalääkärille (siis se, jolle flunssassa ja muissa tavallisissa jutuissa kuuluu mennä) torstaiksi. Terkka sanoi niin ihanasti, että kaikki olot ja tunteet on täysin luonnollisia. Ja se, että saa aina pari-kolme päivää uutta saikkua, ei auta ketään vaan lähinnä stressaa. "Mie kirjotan tänne koneelle, että antaa saman tien sitte siulle sairauslomaa koko ensi viikon, niin saat levätä rauhassa ja keräillä fyysisiä ja henkisiä voimia." Ja niinpä sitten torstaina lääkäri löi ihan kyselemättä kouraan saikkutodistuksen pe 11.4. asti. Neuvolaterkan kautta pääsen myös juttelemaan neuvolapsykologin kanssa, mikä kiinnostaa itseäni kovasti. Jotenkin koen tarvetta päästä puhumaan ristiriitaisista fiiliksistä jollekin ammattilaiselle. Vaikka siis en todellakaan ole (enää) päivittäin tätä raskaushommaa tuskaillut, niin psykologin kanssa puhumisen nään mahdollisuutena tajuta ittestäni ja omasta pääkopasta taas hieman lisää. Vuonna 2000 kävin YTHS:n kautta analyyttisessä terapiassa yhden syksyn selvittelemässä lapsuudesta ja nuoruudesta lähtöisin olevia lasteja, ja se oli suoraan sanoen aivan mahtavaa. Ylipäätään on jotenkin aivan uskomattoman hieno konsepti, että jonkun ihmisen ammatti on auttaa muita (esim. minua) ymmärtämään itteäni paremmin ja näin ollen tulemaan onnellisemmaksi! :)

Tähän onkin hyvä jatkaa, että tänään soitin äidilleni ja kerroin puhelimessa, että raskaana ollaan. Mulla on äitini kanssa vähän ristiriitaiset suhteet, tosin kaverigalluppiin vertaillen niin tuntuu olevan monilla muillakin naisilla. En esimerkiksi kertonut äidilleni tammikuun keskenmenosta mitään. Nyt tässä parina päivänä on kuitenkin kypsynyt ajatus, että vois olla aika kertoa. Edelleen en halua, että tää on sillä tavalla julkista, vaan ainoastaan sellaiset ihmiset tietävät, joille kertoisin, jos menisi keskenkin. Kaikenmaailman tuttujen on musta aivan turha tästä vielä tietää, koska heidän kanssaan en haluaisi puida myöskään mahdollista keskenmenoa.

Noh, puhelimessa äitini oli positiivisen yllättynyt, mutta heti kärkeen kysäisi, oliko tämä suunniteltu juttu. Oli vähän häkeltynyt ja sanoin, että joo onpa hyvinkin, että on tälle ollut tilaisuus jo jonkin aikaa. Sanoin sitten samaan syssyyn, että yks yritys kerkesi vuoden vaihteessa jo ollakin, mutta meni kesken. Ei me kauaa juteltu, mutta sen verran kuitenkin, että vannotin, että ei kerro vielä muille, koska ei viikkojakaan ole niin kovin monta vielä. Tavallaan helpottavaa, että sain kerrottua nyt äidilleni.

Huomenna on muuten eräällä kaveriporukalla kahvittelut uuden vauvan kunniaksi ja äitinsä 3-kymppisten kunniaksi. Pikkusen jännäilen, että kärähdänkö siellä, kun ei oo mitään takeita, pystynkö pistämään mitään tarjolla olevista jutuista suuhuni. Siis vaikka oksu ei enää niin rytmikkäästi lennäkään, niin syöminen ja lähes kaikki ruuat ällöttää edelleen suunnattomasti. Noh, huomenna nähdään, miten käy.

Eipä muuta.
Blog Widget by LinkWithin