torstai 7. helmikuuta 2008

Kertomisesta

Nepan blogissa on käyty kiinnostavaa keskustelua kertomisesta, eli että kenelle ja milloin. Jyvälle keskustelusta pääsee, kun lukee merkinnät "Nyt ne tietää" (3.2.2008) ja "Mietteitä kertomisesta" (6.2.2008) sekä niihin liittyvät kommentit.

Itse lienen vain niin armoton realisti ja järkeilijä, että tilastojen valossa minun on todella vaikea pitää mitään "varmana" tai sinnepäinkään, kun mennään vielä alkuviikoilla. Vaikka siis oma keskenmenoni viikolla 5+6 tietysti harmitti ja pettymyksen tunne oli valtava, niin pidin sitä kuitenkin niin mahdollisena skenaariona, että nokka oli kohti tulevaa jo parin päivän päästä. Melkein huvittavalta on tuntunut, kun jotkut, jotka tästä tietävät, ovat oikein surkutelleet, että voi kamala, kun omasta mielestäni alkuraskauden keskenmeno on melkeinpä todennäköisempi kuin raskauden jatkuminen loppuun saakka. Tosin totta kai on parempi, että ihmiset suhtautuvat toisten ihmisten asioihin mieluummin "ylireagoiden" kuin "alireagoiden". Esim. erään kollegani vauva kuoli kohtuun viikolla 10 mutta se havaittiin vasta viikon 13 niskapoimu-ultrassa, joten hän joutui lääkkeiden voimalla sitten synnyttämään tämän keskenjääneen ihmisenalun. Ja tämä kollegani on siis saanut kuulla aivan karmaisevia alireagointikommentteja mm. "No eihän se vielä mikään vauva ollut vaan joku solumöykky!" Vaikka teknisestihän näin ehkä onkin, niin kyllä 13 viikolle ehdittyään on odottanut vauvaa jo niin pitkään, ja varsinkin kun keskenmenneen joutuu vielä ihan synnytyksenomaisesti kakistamaan ulos, niin tuollaiset vähättelykommentit ovat kyllä aivan uskomattoman typeriä. Ja yhtä lailla, eipä tässä kukaan mitään viikkorajoja pysty asettamaan, että mitä "kuuluu" tuntea milläkin viikolla. Tunteethan ovat aivan subjektiivisia, ja jos tuntuu pahalta, niin sitten tuntuu. Eli siis ilman muuta mieluummin yli- kuin alireagointia oli km-viikko mikä hyvänsä!

Tämän kirjoituksen pointti oli kai siis suorittaa itsereflektointia omista tuntemuksista tämän oman "pikaraskauden" jälkimaininkien aikana. Jännä kokemushan se oli ja erittäin positiivinen siinä mielessä, että raskaaksi tuleminen ylipäänsä on siis mahdollista kotikonstein. Ja toisaalta mukavaa, että mahdollisella seuraavalla kerralla ehkä on nopeammin "hajulla", että onko raskaana vai ei.

Over and out.

4 kommenttia:

Elinainen kirjoitti...

On se hurjaa tuo elämä. Ajatelkaa mitä kaikkea sitä käydäänkään läpi haaveillessamme äitiydestä.

Neppa kirjoitti...

Tajusin tekstiä lukiessa, että yksi ratkaiseva tekijä näissä meidän "näkemyseroissa" taitaa olla se että sä osaat ihan oikeasti asennoitua realistisesti tähän alkuraskauteen. Vaikka mullakin on ihan samat tiedot ja ymmärrän kyllä lukemani, oon mä kuitenkin toiveikas. Jos mä yritän ajatella realistisesti niin se on ikäänkuin itseni huijausta, syvällä sisimmässäni mä oon kumminkin vastaanottamassa meille syysvauvaa... Eli summa summarum mun kohdalla tuo ei tunnu toimivan joten olen sitten ikänkuin antanut tunteilleni mahdollisuuden. Olikohan tässä tekstissä nyt mitään järkeä :) No ihmiset on siis erilaisia ja kokee asiat aina omalla tavallaan, omiin kokemuksiinsa ja tunneskaaloihinsa peilaten.

Aliisa kirjoitti...

Selvähän se, että ihmiset on erilaisia, ja sen takia onkin niin kiinnostavaa keskustella tällasista asioista, joiden kohdalla ihmisillä voi olla hyvinkin erilaiset mielipiteet ja käyttäytymismallit. (Sivupointti: Itselleni kaikenlainen debatointi on yksi kiinnostavimmista asioista, mitä ihmisten kanssa voi tehdä!)

Mitä tulee tunneskaaloihin, niin sekin on totta, että skaalojen leveydessä lienee ihmisten välillä aivan huikaisevia eroja, joten kukin liikkuu oman skaalansa rajoissa. Itseäni en pidä suinkaan "kivenä", mutta äärirealistina tunnetilat eivät varmaankaan heittele niin rajusti kuin joillain toisilla, vaikka skaalan molemmissa päissä vierailusta on kyllä ihan riittävästi kokemuksia.

Toiveikas lienee jokainen, joka odottaa haluttua lasta. Toki jokainen siis toivoo, että kaikki menee hyvin. Niin minäkin toivon sekä sinulle että minulle.

heini kirjoitti...

Mun oli kanssa aika helppo päästä yli keskenmenosta. Olin koko sen ajan, mitä ehdin raskaana olla, varautunut siihen, et voi käydä miten vaan. Ja vaikka se toki suretti kovasti ja itketti jonkin aikaa, niin ei mun sunkaan missään terapiassa tarvinnut alkaa käydä (niin kuin tiedän, et joidenkin pitää). Tosin veikkaan, et jos oltais ihan tosi kauan yritetty ennen kun tärppäs (nyt oltiin yritetty vähän vajaa vuosi), tai jos olis aikaisempia keskenmenoja jo pohjalla, niin varmasti oma olotila olis ollut aivan toinen.

Tosin sit tän toisen raskauden alussa keskenmeno pelotti tosi pitkään ja tosi paljon. Tuntui, ettei jaksaisi toista samanlaista kokemusta heti perään. Ja jotenkin piti ihan muistuttaa itseään, että kaikki voi myös mennä hyvin... Et kyllähän siitä keskenmenosta jotain jälkiä sit kuitenkin muhun jäi.

Blog Widget by LinkWithin